Kielikylvyissä

Kesäkuussa löysin itseni istumasta sunnuntailounaalla ison italialaisperheen keskellä. Sardinialaispuutarhan auringonpaisteeseen katettu kiireetön lounas piti sisällään noin seitsemäntoista toinen toistaan herkullisempaa ruokaa, ja kuten italialaiseen tapaan kuuluu, runsaasti keskustelua: kuulumisten vaihtoa, herjanheittoa, jutustelua. Huomasin ällistyksekseni ymmärtäväni lähes kaiken. Jopa vitsit.

Tuohon mennessä olin matkallani keskustellut kamerani teknisistä ominaisuuksista vossikkakuskien kanssa, tivannut paninien täytteitä ja ostanut juustoa paikallisen marketin palvelutiskiltä - italiaksi, tietenkin. Lisäksi olin salakuunnellut ruotsalaisperheiden keskusteluja ravintoloissa ja esittänyt brittituristia rasittavalle suomalaismiehelle (hänhän se aloitti keskustelun englanniksi).

Elokuussa harpoin vesilätäkköjen yli Kööpenhaminan Raatihuoneentorilla, kun matkaseurani kysyi kelloa. "Puoli kolme", vastasin katsomatta kelloon, sillä vieressäni harppova italialaisturisti oli juuri vastannut samaan kysymykseen omassa porukassaan. Kööpenhaminan lentokentällä tiesin myös rauhassa odottaa matkalaukkujen saapumista, sillä ensin olivat vuorossa Lyonin laukut, näin kuulin ranskalaisturistien puhuvan - ranskaksi.

Kielitaito on ihmeellinen juttu. Asia, jolle en kouluaikoina pistänyt paljoakaan painoa. Muistan jopa ajatelleeni, että on epäreilua, että meidän suomalaisten pitää päntätä koulussa vieraita kieliä, kun englantilaiset pärjäävät joka paikassa omalla kielellään.

Tällaisten sattumusten kautta sitä havahtuu huomaamaan, että kielitaito on rikkaus, varsinainen aarre. Ja vieläpä sellainen, jota ei rahalla voi ostaa, eikä koskaan kukaan varastaa.