Airbnb on elämää ja elämyksiä

Torstai 8.11.2018 - Kati

Kävimme syyslomalla piipahtelemassa Fuengirolassa, jossa viihdyimme keväällä kuusi viikkoa. Tällä kertaa majapaikkamme oli airbnb-majoitus Fugen keskustassa, itse asiassa ikkunasta näkyi keväinen talomme, joten kauas emme päätyneet. Lapsi oli viikon Fuengirolan kotikoulussa ja viihtyi jälleen mahtavasti!

- - - - - - -

Kirjoitan tätä Paloman ja Juanin söpön kaksion parvekkeella, jonne mahdun juuri ja juuri kahvikupposeni kanssa. Odottelen, että kello tulee kuusi ja iltapäivän välimerelliset auringonsäteet tavoittavat minut hetkeksi viereisten rakennusten välistä.

Paloma otti meidät vastaan iloisesti hymyillen ja esitteli pikku kaksionsa toiminnot. Lisäpeittoja löytyy kaapista, sohvasta saa vuodesohvan taittamalla selkänojan alas. Keittiön liesi ja kylppärin lämminvesiboileri toimivat sähköllä, huh.

Airbnb on jakamistalouden tuote. Vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään majoittua jonkun ventovieraan kämppään, kaivella hänen kaapeistaan pasta-aineksia ja mittailla kahvia pressopannuun.

Ja kas, nyt se on aivan normaalia. Viimeksi, kun olin työreissulla Helsingissä, valitsin hotellin sijaan airbnb:n. Sain viihtyisän kaksion Kalliossa halvemmalla kuin halvimman hotellin. Asunnon omistaja oli iloinen Fred, jonka kirjakokoelmasta lainasin itselleni iltalukemista. 

Kesälomareissulla Jyväskylässä saimme nauttia Ida-Marian vieraanvaraisuudesta uudenkarheassa kaksiossa ydinkeskustassa.

Ei Airbnb aina täydellisen putkeen mene, mutta tavallaan se ei ole tarkoituskaan. Jakamistalouden idea on, että elämisen jäljet saavat niin sanotusti näkyä. Fred tykkää kovasta patjasta, ja tajuan sen vasta köllähtäessäni siihen itse. Paloman kämpässä ei tietenkään ole imuria, pussilakanoita tai tiskiharjaa. Viimeksi mainittuja löytyy onneksi lähikaupasta parilla eurolla.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 8.11.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: airbnb freelancer toimittaja oulu työmatka majoitus jakamistalous yhteisöllisyys

Hyggeä syksyyn

Torstai 11.10.2018 - Kati

Kun lokakuu on ehtinyt jo pitkälle, sitä huomaa kaipaavansa hyggeä pimenevien iltojen lohduksi. Siis tuota maailman onnellisiksi tituleerattujen tanskalaisten lanseeraamaa tunnetilaa, joka ei onneksi ole vain keksijöidensä yksinoikeus. Suomalaisetkin ansaitsevat hyggensä.

Hygge syntyy helposti. Minimitapauksessa tarvitaan vain villasukat, viltti ja kynttilöitä. Takkatuli on plussaa, samoin pienet herkut ja lämmin juoma. Hyggensä voi viedä myös seuraavalle tasolle panostamalla hyggeruokaan (pitkään haudutettua tai muuten pitkää valmistelua vaatinutta), hyggevalaistukseen (paljon pieniä valonlähteitä yhden kirkkaan kattovalon sijaan) tai hyggeen työpaikalla.

Onnellisuustutkija, hygge-asiantuntija Meik Wiking muistuttaa kuitenkin, että hyggessä on enemmän kyse tunnelmasta ja kokemisesta kuin konkreettisista asioista. Kodikkuuden ja turvallisuuden tunne syntyy yhdessäolosta toisten ihmisten kanssa. Hyggeilijä siis tapaa ystäviään pimeyttä uhmaten. Ainakin itseltäni se meinaa unohtua pimeiden iltojen saapuessa. Vaikka tottahan se on, että juuri ankeimpaan vuodenaikaan pitäisi piristää itseään ystävien läsnäololla. Ultimate-hyggeilijä kutsuu ystävät koolle yhteiseen illanviettoon. Hyggeiltamissa pukeudutaan rennosti, keitetään teet ja kuunnellaan musiikkia (vinyylit ovat hyggempiä kuin suoratoisto).

Yksinkertaisuus on hyggen keskeisimpiä elementtejä. Hygge on vaatimatonta ja verkkaista. Oikeaa tunnelmaa ei voi ostaa rahalla, vaan sen voi saavuttaa ottamalla muut ihmiset huomioon ja luopumalla kiireestä ja stressistä. 

Otetaanpa oppia tanskalaisista.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 11.10.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hygge syksy villasukat kynttilät onnellisuus yksinkertaisuus toimittaja oulu

Iltasatuja (aikuisille)

Torstai 27.9.2018 klo 19:12 - Kati

Löysin e-kirjat tabletilleni reilut pari vuotta sitten, eikä sen jälkeen ole ollut paluuta. Miten näppärää! Yhdellä laitteella mukana kulkee monta kirjaa, eikä esimerkiksi kirjaston laina-ajoista – saati aukioloajoista – tarvitse enää hermoilla, e-kirjat kun palautuvat automaattisesti.

Tänä kesänä olen avartanut itseäni hieman lisää. Äänikirjat! Pakko myöntää, että ajattelin niiden olevan vain lapsille ja mummoille. Mutta nehän ne vasta näppäriä ovatkin.

Älylaitteeseen ladattavat äänikirjat nimittäin vapauttavat ihmisen lukemaan ja tekemään jotain muuta samanaikaisesti. Ajamaan autolla, siivoamaan, lenkkeilemään. Itse olen ottanut äänikirjat luureihini pyöräilymatkoille. Samalla, kun siirryn paikasta toiseen ja saan pikku hien pintaan, sivistän ja viihdytän itseäni. Ruuhkavuositoimintaa parhaimmillaan!

Ruuhkavuositoimintaa on sekin, että näytön tuijotuksesta väsyneet silmät saa illalla sulkea ja antaa jonkun toisen lukea iltasatu. Olen alkanut taas ymmärtää, miksi sadut olivat lapsena niin mukavia.

Äänikirjat ovat helppo tapa solahtaa kirjallisuuden maailmaan lapsellekin. Alakoululainen vietti yhden kuumepäivän kuunnellen ainakin kolme kirjaa. Sen jälkeen hän on innostunut kuuntelemaan niitä aina silloin tällöin, ja toisinaan kuuntelemme myös yhdessä.

Sen olen jo oppinut, että paljon on kiinni lukijasta. Jos lukija on huono, äänikirja jää hyllyyn. Maria Veitolan kirjaa oli mukava kuunnella hänen itsensä lukemana, ja Susanna Haavisto on aivan mahtava lukija Paula Norosen Supermarsuille. Hän koukuttaa aikuisenkin.

Ehkä seuraavaksi otan seurakseni jonkun klassikkojärkäleen, joka on lukematta. Tai Harry Potterit.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 27.9.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: äänikirjat lukeminen ruuhkavuodet multitasking lastenkirjat toimittaja oulu

Harrastusvimma

Torstai 30.8.2018 klo 11:59 - Kati

Syksyn tullen se taas iski. Harrastusvimma! Selasin kansalaisopistojen opinto-ohjelmia silmät innosta kiiluen. Espanjan alkeet! Palashampookurssi! Kreikkalaiset padat! Ompelua! Soittotunteja! Jumppaa!

Kansalaisopistojen lehtiset ovat aina olleet minulle kuin karkkikauppoja. Syksyisin innostun: oi, miten kiinnostavaa! Menen tuonne, tuonne ja tuonne. Aika pian todellisuus pistää kuitenkin kepakoita rattaisiin. Niin millä ajalla?

Muistelen vieläkin lämmöllä niitä muutamaa vuotta, kun kävin Oulu-opiston ryhmässä ompelemassa joka tiistai-ilta. Ei mitään tuntia tai kahta, vaan taisi olla peräti neljä. Sen rentouttavampaa harrastusta sai hakea! Ryhmän kanssa tultiin nopeasti tutuiksi, suu kävi taukoamatta ja välillä korotettiin ääntä saumurimelun yli. Kavereilta sai apua ja ideoita sekä ompeluun että omaan elämään. Parhautta!

Olen opiskellut kansalaisopistossa myös kieliä. Nyt alkoi päässä viirata sen verran, että jäin tosissani pohtimaan, josko sitä uuden kielen vielä oppisi. Hulluutta, mutta kokemuksesta tiedän, ettei kansalaisopistossa ole sanakokeita tai suorituspainetta. Siellä saa opiskella omaksi ilokseen, ja sekös on ihmiselle hyväksi!

Tiettyyn ikään saakka uusien taitojen opetteleminen on yhteiskunnassamme oppivelvollisuuden sanelemaa. Silloin saattaa tuntua siltä, että homma menee pakkopullaksi ja suorittamiseksi. Vasta kun etäisyyttä omiin koulu- ja opiskeluvuosiin on riittävästi, sitä hoksaa, että uuden opetteleminen on oikestaan parasta, mitä ihminen voi tehdä. Se kartuttaa henkistä pääomaa, ja se on sellaista pääomaa jota ei voi koskaan hävitä. Päin vastoin: sen avulla voi saada elämäänsä jotain huikeaa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: opiskelu kansalaisopisto syksy ompelu kielet espanjan alkeet palasaippua palashampoo soittotunnit opiskelu henkinen pääoma ouluopisto vuolle toimittaja oulu

Lauantaitansseissa

Torstai 19.7.2018 - Kati

Kävin aidolla, oikealla tanssilavalla ensimmäistä kertaa muutama kesä sitten. Nuijamiesten lavalla Ylikiimingissä esiintyi Marita Taavitsainen ja kesäilta oli Kiiminkijokivarressa niin kaunis kuin vain olla saattaa. Olin aivan häkeltynyt. Maisemista, tunnelmasta, musiikista. Ihmiset olivat hyvällä tuulella ja tanssijalka vipatti yhdellä jos toisellakin.

Tanssilavalle ei tulla örveltämään, sen huomasi heti. Monet olivat liikkeellä autolla, eivätkä innokkaimmat tanssiparit malttaneet välissä käydä kuin hörppäämässä vettä, ja taas mentiin. 

Parien menoa oli ilo seurata. Oulussa jos missä osataan nämä tanssijutut!

Siksi olikin mahtavaa huomata, että tanssikansa pääsee joraamaan nyt myös Hietasaaressa, missä tanssilla onkin pitkät perinteet. Piipahdin pari viikkoa sitten Ilo Oulun lauantaitansseissa, ihan uteliaisuuttani. 

Ja mitä koinkaan! Upeat puitteet, iloisia kasvoja ja häkellyttävän hauskan näköistä menoa. Oulun oma tyttö Pakosen Johanna tarjoili yhtyeineen jalan alle menevää mussiikkia ja sopivan höpöjä juttuja. 

Tanssikansa vaihtoi paria lennosta ja muutamien menoa piti jäädä ihan ölövinä toljottamaan, niin hauskalta ja vaivattomalta heidän tanssinsa näytti. Iso osa tanssijoista oli muuten minua nuorempia! Tuohon fiilikseen pitäisi päästä mukaan! Uskaltautuisinko tanssikurssille, joita Ilolla järjestetään joka viikko?

Taannoinen ilta Nuijamiesten lavalla jäi mieleeni siinä määrin, että kirjoitin sen inspiroimana laulun jonka Esa Nieminen sävelsi. Sen nimi on Suomi-filmin tyttö ja se löytyy Dannyn Lauluista tehty -nimiseltä albumilta.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 19.7.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tanssit tanssilava lauluntekijä laululyriikka ilooulu oulu toimittaja oulu

Kirje ylioppilaalle

Torstai 24.5.2018 klo 12:38 - Kati

Hei Kati,

tämä on kirje sinulle, ylioppilaalle. Juu tiedän, että olen tämän kirjeeni kanssa yli kaksi vuosikymmentä myöhässä, mutta toivon silti, että luet tämän.

Haluan heti ensiksi varoittaa, että suunnitelmasi eivät tule menemään siten kuin nyt ajattelet. Joudut tekemään uusia, mutta sanon tähän nyt se vanhan kliseen: kaikella on tarkoituksensa. No kuulostipa laimealta, mutta kuule, se on totta.

Kevääsi on mennyt ylioppilaskirjoituksiin lukiessa, mutta tiedätkö, oikeastaan niillä ei ole paljoakaan väliä. Väliä on sillä, mitä teet tästä eteenpäin. 

Tiedän, että olet sulkenut itseltäsi ovia, koska ajattelet, ettei sinusta ole tiettyihin juttuihin. Kehottaisin miettimään uudelleen. Kaiken voi oppia, ja se on vähän niin kuin opiskelun ideakin. Kaikkea ei tarvitse osata heti. 

Vielä pari neuvoa tulevaisuuden varalle. Säästä pesämuna. Pistä siivu säästöön jo ensimmäisestä kesätyöstäsi ja sijoita se tuottamaan korkoa korolle. Tulet kiittämään minua tästä neuvosta.

Älä suhtaudu työelämään yksisilmäisesti. Kehitä kaikkia taitojasi, sellaisiakin, joita et ajatellut työelämässä tarvittavan. Työelämä muuttuu.

Mitä ensirakkauteesi tulee, kehottaisin olemaan kriittinen. Onko suhde sellainen, että se tekee sinusta onnellisemman, vai ovatko motiivit muualla? ”Kuuntele sydäntäsi” on tosi tyhmä neuvo, sillä tiedän kyllä miten villi ja päättämätön nuori sydän voi olla. 

Kohtele ystäviäsi kauniisti ja arvostavasti. Usko tai älä, monet heistä ovat matkassasi vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Tulet löytämään paikkasi tässä maailmassa. Nyt ei välttämättä tunnu siltä, mutta usko minua kun sanon, että isotkin haaveesi tulevat vielä käymään toteen. 

Onnea ylioppilaalle!

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 24.5.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kirje ylioppilas elämänohje opiskelu raha rakkaus ystävät suunnitelmat haaveet

Varpaat hiekkaan

Perjantai 4.5.2018 - Kati

Kirjoitan tätä blogipostausta Espanjan Fuengirolassa. Lennähdimme tänne koko perheen voimin kesää vastaan kuudeksi viikoksi, joista neljä olemme Mikon kanssa työskennelleet ja nyt sitten lomailemme loput.

Olimme miettineet pidempää oleskelua ulkomailla jo jokusen vuoden. Kun lapsi aloitti syksyllä koulun, tuumasimme, että se mahdollisuus sitten vissiin meni jo. Jostain muistimme syövereistä kaivoimme kuitenkin tiedon, että Espanjan Aurinkorannikolla olisi suomalainen koulu. Sellainen, josta voi ostaa lapselle paikan vaikka vain kuukaudeksi. Ja kyllä, Fuengirolan kotikouluun tutustuttuamme totesimme, että eihän meitä estä enää mikään!

30715116_10156308189152453_6108132704019021824_o.jpg

Freelancerille pitkä loma on kaksinkertainen menoerä, sillä kukaan ei maksa loma-ajan palkkaa. Tämän dilemman koulu ratkaisi osaltamme: meillä olisi muutama tunti päivässä aikaa keskittyä töihin. No mitä töitä Espanjasta käsin sitten pystyisi tekemään? Suurin osa työstämme on juttukeikoilla juoksemista, joten sehän nyt ei ainakaan onnistuisi. Kun marraskuussa varasimme lennot ja Finnvillan kautta mukavan oloisen kaksion Fugen keskustasta, meillä oli vielä melko kalpea aavistus huhtikuun hommista. Mutta eipä sitä freelancer kotonakaan töitään tiedä puolen vuoden päähän, joten hommahan muotoutuisi kyllä, sen tiesimme.

29665168_10156270234167453_2013159328572744634_o.jpg

Odotuksemme ovat ylittyneet moninkertaisesti. Fuengirolan kotikoulu on mitä mukavin ja kotoisin paikka ekaluokkalaiselle. Hän on lähtenyt sinne joka aamu lenkkarit innosta töpisten. Koulussa syödään eväät rannalla ja jaetaan yhteisiä oppimiskokonaisuuksia ja -kokemuksia isompien oppilaiden kanssa. Arvostan!

Fuengirola on paikkana pessyt kaikki ennakkoluulot. Siisti ja mukava pikkukaupunki, jossa emme ole törmänneet rikollisuuteen tai häiriöihin. Joka paikkaan on lyhyt matka, julkinen liikenne toimii ja ruokakaupasta saa tuoreita mansikoita (ja skumppapullon reilulla eurolla). Iloksemme olemme löytäneet paitsi rantabulevardilla lenkkeilyn, myös suomalaisen Sofia-opiston jumpat. Kahvakuulaa rannalla, sitä ei kotisali Oulussa tarjoakaan!

IMG_E8108.JPG

Töitä on riittänyt jokaiselle päivälle. Keväällä pystyimme ennakoimaan ja pakkaamaan mukaan sellaisia hommia, joita pystyy tekemään etänä. Niitä kertyi yllättävän paljon. Kuvankäsittelyä, aikaisemmin tehtyjen haastattelujen purkamista ja paikasta riippumattomia kirjoitustöitä. Olen myös tehnyt henkilöhaastatteluja ihan normaaliin tapaan puhelimitse, raapustanut yhden apurahahakemuksen ja tehnyt leffa-arvion katselulinkin avulla. Pari haastattelujuttua olemme tehneet myös täältä ja muutaman lauluntekstin kimppuunkin olen ehtinyt.

30728548_10156298145727453_5428749043356401664_o.jpg

Mitä tämä lysti sitten maksaa? Koulu kustantaa 400 euroa kuukaudelta ja Fuengirolan vuokrat ovat Oulun tasoa, ainakin jos on vuokraamassa asuntoa kuukaudeksi tai kahdeksi kesäsesongin ulkopuolella. Kotona vuokrasimme lyhytaikasesti talomme ja salikorttimme ja säästimme iltapäiväkerho- ja autovakuutusmaksut tältä ajalta. Ekaluokkalaisen vanhempana olen myös osittaisella hoitovapaalla, mistä kertyy muutama kymppi kuukaudessa. Meillä on myös jonkin verran passiivisia tuloja jotka osaltaan helpottivat reissua. 

Ruuan piti olla Espanjassa halpaa ja monet tuotteet toki ovatkin, mutta meidän perheellä on mennyt täällä reilusti enemmän rahaa ruokakauppaan kuin kotona. Oliivit ja tapakset ovat ilmeisesti olleet turhan houkuttelevia. Myöskään ilmaista kouluruokaa ei täällä tietenkään ole, joten sekin näkyy kukkarossa. Vasta viime viikolla löysimme vihanneskaupan, jonka hiukan nuhjaantuneessa ”jämäkorissa” kaikki maksaa 50 senttiä kilolta. Oh, heaven!

SZCV2703.JPG

Olemme pitäneet tarkkaa reissu-Exceliä, sillä ajatuksena on, että jotta tämä voidaan tehdä uusiksi, homma ei saa jäädä miinukselle. Lukemat näyttävät tällä hetkellä aivan mukavilta. Enemmänkin olisimme voineet hommia paiskia, jos olisimme tinkineet yleisestä fiilistelystä, liikkumisesta ja kiireettömistä aamukahveista.

Ainoat, mitä olemme kaivanneet, ovat imuri ja pussilakanat. Niitä onkin ollut sitten kyllä tosi kova ikävä. Kunpa joku keksisi nuo ylellisyystuotteet tänne Espanjaankin.

Nayttokuva_2018-5-1_kello_14.21.09.png

Kuvat: Mikko Törmänen ja Vili Valjus

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: irtiotto freelancer työ ulkomailla espanja fuengirola kevät kesä välimeri kotikoulu suomalainenkoulu

Viihdyttäkää mua!

Torstai 12.4.2018 klo 12:57 - Kati

Elävät kulttuurielämykset ovat ihania. Aina konsertin, teatterin tai livekeikan jälkeen totean, että enemmän pitäisi käydä. Siinä, että joku pistää itsensä ja vuosien harjoittelun tuloksena syntyneen osaamisensa likoon edessäsi, on jotain maagista. 

Musiikkikin on ihan toisenlaista livenä kuin levyllä. Ja jos totta puhutaan, paljon kiinnostavampaa kuin itse musa on se, miten artisti ottaa yleisönsä ja mitä hän biisien välissä juttelee.

Nuorempana sitä jaksoi helposti notkua baarissa odottamassa ”noin kello keskiyöllä” alkavaa keikkaa. Nykyään tällaisessa toiminnassa on monta ongelmaa. 

Ensinnäkin haluan lähtökohtaisesti nukkua kunnon yöunet. Huomisen puolella alkavat keikat eivät kauheasti kiinnostele, etenkään viikolla. Toiseksi, aikani on aivan liian kallista tuntien turhaan notkumiseen. Jos odotetaan, odotetaan sitten tyylillä, esimerkiksi syömällä ja juomalla hyvin jossain viihtyisässä paikassa. Kolmanneksi, kultturielämyksiin pitäisi lisätä kohtuukäyttöpykälä. Kun et kuule lavalla olevaa bändiä vieressäsi kehkeytyvän parisuhdedraaman vuoksi, jäät seuraavalla kerralla suosiolla kotiin.

Vaihtoehtoja notkumiselle onneksi on. Yhä useammat artistit tekevät konserttisalikeikkoja. Elävää musiikkia pääsee kuulemaan istualtaan (ja hyvin syöden ja juoden) jo useissa pienemmissäkin oululaisissa ravintoloissa.

Ihanan monet kulttuurielämykset alkavat myös kellonlyömälleen sillä hetkellä kuin on ilmoitettu. Kävin vastikään ihastumassa Oulun teatterin kevään suurproduktioon, My Fair Ladyyn. Musikaaleilla on aina ollut sydämessäni erityinen paikka, ja on ilo todeta, että Oulussa osataan.

Teatterin penkkiin rojahtaessani huokaisen spontaanisti: ”Ah, viihdyttäkää mua!”.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 12.4.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: teatteri kultturi elävä musiikki oulun teatteri my fair lady musikaali keski-ikä

Muoviton maaliskuu

Torstai 15.3.2018 - Kati

Meidän taloudessamme on kuskattu muoviroskat keräyspisteisiin siitä lähtien kun se oli taas Oulussa mahdollista, eli vuoden 2016 alusta. Hulluahan se olikin kerätä roska-astioihin ilmaa. Nyt, kun muovit kerätään eri astiaan, sekajätettä syntyy vain murto-osa entisestä ja pöntön tyhjennysväliä on voinut pidentää roimasti. 

Haluan myös pitää naiivin ajatukseni, että keräämäni kierrätysmuovin ansiosta uuden muovin tuotantoon käytetään vähemmän luonnonvaroja.

Muoviroskan määrä maailmassa on järjetön, ja joka tuutista tuntuu nyt tulevan uutiskuvia muoviin hukkuvista meristä. Muoviton maaliskuu -niminen tempaus herättelee ihmisiä huomaamaan turhan, kertakäyttöisen muoviroskan ja välttämään sitä. 

Kokonaan muoviton maaliskuu onkin toki aivan absurdi ajatus. Nykyihminen ei voi elää kuukautta tuottamatta muoviroskaa. Hullua! Tai voi, mutta esimerkiksi ruuan ostaminen kävisi miltei mahdottomaksi. Kaurapuurolla, appelsiineilla ja riisillä voisi toki elää jonkin aikaa, muttei kovin pitkään. Suuri osa hedelmistä ja vihanneksistakin pakataan nykyään muoviin. Ei kurkkuja ennen muovitettu.

Tempaus ei toki kehotakaan täydelliseen muovittomuuteen. Olennaista on huomata ne tilanteet, joissa arjessa pystyisi välttämään muovia. Kankaiset kauppakassit, pahviin pakatut pesupulverit, palasaippuat, take away -kupit ja lounasrasiat, esimerkiksi.

Muovihulluuden maksimointia on mikromuovien lisääminen kosmetiikkaan, kuten voiteisiin, shampoohon ja kuorinta-aineeseen.

.Kertakäyttömuovin järjettömimpiä aivopieruja ovat muoviset kananmunakennot ja jogurttiämpärit. Miksi pakata muoviin sellaista, jolle on jo olemassa ekologisempikin vaihtoehto?

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 15.3

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: muovi muoviton vähennämuovia toimittaja oulu

Enemmän kasviksia!

Torstai 1.3.2018 - Kati

Vuoden alussa silmiin osuivat monenlaiset vegehaasteet. Totuuden nimissä arkiruokaa tulee usein tehtyä automaattiohjauksella yksistä ja samoista raaka-aineista: broilerista ja jauhelihasta lähinnä. Tuntuu, etten osaa laittaa hyvää kasvisruokaa.

Mutta ravintoloissahan osataan! Päätin ottaa alkuvuoden ulkoruokailut haasteena: en tilaisi lihaa. Kasvis- ja kalaruuat olisivat sallittuja. Samalla tulisi testattua ravintoloiden mielikuvitus vegeruuan suhteen ja poimittua toivon mukaan jotain myös omaan repertuaariin.

Syön ulkona muutaman kerran kuukaudessa, lounaita lähinnä. Lisäksi haen toisinaan ResQ-annoksen, joka on siis ravintoloista (yleensä lounaalta) jäänyttä ylijäämäruokaa, jota myydään edullisesti lounasajan päätyttyä.

Kokeilu oli avartava. Tulin huomaamaan, että ravintoloissa nojataan usein noihin ihan samoihin perusaineksiin kuin kotikeittiöissäkin. Jouduin useammin kuin kerran valikoimaan lounaspaikan päivän listan suhteen. 

Kasvisruuat eivät useinkaan kuulostaneet kovin herkullisilta. Maa-artisokkakeitto voi olla mukava, uusi tuttavuus, mutta pitääkö se nälkää koko iltapäivän? Ylipäätään kasvislounaat tuntuivat monessa paikassa olevan kovin kevyitä. Proteiinia sai annoksista usein etsimällä etsiä.

Tulin myös huomaamaan, että ravintoloiden kokkeja vaivaa näemmä sama mielikuvituksen puute kuin itseäni. Porkkanasta koostuva pihvi burgerin välissä ei vakuuttanut, eivät myöskään pakasteesta sulatetut einespullerot. Otin usein salaatin, mutta se ei varsinaisesti ollut ideana. Salaatteja osaan kyllä tehdä kotonakin.

Hampurilaisketjun soijatortilla yllätti positiivisesti. Myöskään vanhat suosikkini, Cafe Roosterin falafel-pita ja Olimpoksen kasvislautanen, eivät tuottaneet pettymystä.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 1.3.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: vegehaaste vegaanihaaste kasvissyönti kasviruoka arkiruoka kasvikset ravintolaruoka

Viikko valittamatta

Torstai 15.2.2018 klo 20:37 - Kati

Luin jokin aika sitten oululaisen Heidi Alamikkelän kirjan Opi sanomaan ei – Aseta rajat ja voi hyvin. Kirjassa oli hyviä harjoituksia, joista yksi oli olla viikon ajan valittamatta.

Päätin kokeilla. En muutenkaan ole mielestäni kova valittamaan, joskin saatan kyllä puida kärkkäästi ja kovaan ääneen huomaamiani epäkohtia. Tässä olisikin hyvä paikka kiinnittää huomiota omiin puhetapoihin.

Maanantai. Appivanhempien talossa huollettiin hissiä ilmoittamatta asiasta etukäteen, ja hissi oli pari päivää pois käytöstä. Puhisin. Törmään usein siihen, kuinka tätä yhteiskuntaa pyöritetään nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla. Teki mieli kirjoittaa vähintään yleisönosastoon, mutta en tehnyt sitä.

Tiistai. Teimme mieheni kanssa remonttia, ja sain peukalooni mojovan rakon. Valitin, sori.

Keskiviikko. En valittanut. Poistin Facebook-kavereistani henkilön, jonka päivitykset ovat melkein poikkeuksetta valituksia. Itsekin valitan joskus somessa, mutta yhä vähemmän viime aikoina. Muiden valituksista tulee itselle ankea olo. 

Torstai. Kommentoimme kärkkäästi ja kovaan ääneen kollegan kanssa erästä asiakasta, joka ei lakannut vänkäämästä hinnanalennusta. Ei näin.

Perjantai. Lapsi sairastui, joten päivän suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi. Nämä tällaiset eivät kuitenkaan kuulu asioihin, joista yleensäkään valittaisin. Valitin miehelle voimakkaasti hajustetusta käsidesistä. Häiritsevistä hajusteista saatan valittaa muutenkin esimerkiksi teatterissa – itsekseni tai vierustoverille lähinnä.

Lauantai. Tapasin tuttavan, joka on menettänyt lapsensa auto-onnettomuudessa. Tuntui, etten oikeasti aio enää ikinä valittaa mistään.

Sunnuntai. Ei valittamista.

Teksti on julkaistu kaupunkilehti Kale!:ssa 15.2.2018.

Kommentoi kirjoitusta.

Puhutaan rahasta

Torstai 1.2.2018 - Kati

Rahasta puhuminen on suomalaiselle vieläkin tabu, vaikka ajatusmalli onkin onneksi murtumassa. Suoraan sanottuna en tajua, mikä siinä on niin vaikeaa. Raha on ihan tavallinen asia meidän jokaisen arjessa. Ei ole mikään salaisuus, että sitä tulee, eikä sekään, että sitä menee. 

Rahasta pitäisi puhua ystävien kesken. Miksikö? Siksi, että se avaa uusia näkökulmia ja ajatusmalleja. Säästämistä ja sijoittamista voi opiskella kirjoista, mutta parhaiten tieto karttuu kokemusten kautta – myös toisten ihmisten kokemusten. Työhaastatteluissa kysytään palkkatoivetta, muttei kerrota, mitä muut tienaavat samassa tehtävässä. 

Erityisesti naisten pitäisi puhua rahasta. Vieläkin monessa perheessä raha-asiat ovat miehen kontolla, eikä naisella välttämättä ole käsitystä perheen todellisesta taloudellisesta tilanteesta. Myös sijoittaminen nähdään yhä ”miesten juttuna”, vaikka naisilla on heikomman (eläke-)euronsa vuoksi melkeinpä miehiä painavampi syy pistää rahansa töihin.

Rahasta pitäisi puhua sukupolvien kesken. Järkevällä suunnittelulla esimerkiksi perintöveroon uppoavaa summaa pystyy huomattavasti pienentämään. Siihen liittyviä järjestelyjä kannattaa tehdä jo silloin kun ollaan vielä hyvissä voimissa.

Ennen kaikkea rahasta pitäisi puhua lapsille. Kun katsoo pikavippitilastoja ja maksuhäiriöisten nuorten joukkoa, hirvittää. Helppoa, mutta kallista lainaa markkinoidaan kuin irtokarkkeja. Rahankäytön mallit opitaan lapsena. Kenellä vastuu lasten talouskasvatuksesta on, jos ei vanhemmilla? Jos ajattelee aloittavansa sitten, kun nuori on jo muuttamassa omilleen, on myöhässä.

 
Julkaistu Kale!-kaupunkilehdessä 1.2.2018.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: talous talouskasvatus raha rahapuhe viikkoraha sijoittaminen sijoittaja

Vuoden 2017 kymmenen opetusta

Keskiviikko 10.1.2018 klo 21:32 - Kati

1. Ittensä kannattaa pistää likoon. TV-sarjan kuvauksiin, valokuvamalliksi, jääkylmään avantoon.
2. Jaa tietoa. Saat sen triplana takaisin.
3. ”Vitun hyvä!” on oikeastaan paras mahdollinen kiitos työelämässä. Toimii.
4. Treeni on tahtokysymys. Kiireisimpänäkin päivänä, vaikka työkeikkojen välissä. Hiki kuivuu hiustenkuivaajalla.
5. Opettele sanomaan ”ei”. Saat pian sanoa ihan uusille, mahtaville jutuille ”kyllä”.
6. Ihmisiä voi moikata myös virtuaalisesti, vaikka ei tuntis ennestään. Seuraa molemminpuolista hyvää pöhinää.
7. Tomaatteja ei kannata esikasvattaa siemenistä. Ei kannata. 
8. Älä tyydy siihen, ettet osaa. Opettele. Hanki tietoa. Viime vuoden aikana testatut tavat lisätä tietoa: kirjat, koulutukset, webinaarit, facebook-ryhmät, kantapään kautta. Jälkimmäinen koetusti tehokkain. 
9. Unelmat on tehty toteutettaviksi. Jotain voit tehdä jo tänään. Ai et voi? Kuule kyllä voit.
10. Tarjoa kaverille sushit. Saatat kuulla vauvauutiset ekana ;)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: opetukset uusi vuosi vanha vuosi rohkeus voima uuden oppiminen opiskelu unelmat toimittaja oulu

Mukavamarraskuu vol 4, tilinpäätös

Maanantai 11.12.2017 klo 16:34 - Kati

Vietin jälleen marraskuuta #mukavamarraskuu -teemalla. Täytyy tosin sanoa, että muutamana päivänä piti suorittaa mukavia asioita ihan hampaat irvessä. Mutta siinähän kävi juuri niin kuin olin ajatellutkin: mukavat asiat toivat mukanaan mukavia ajatuksia.

Kirjasin jälleen ylös mukavia ajatuksia ja tapahtumia joka päivä. Huomasin, että näistä neljän vuoden marraskuupäiväkirjoistani muotoutuu kuin huomaamatta eräänlaisia tilinpäätöksiä. Mikä on hyvin? Mitä vielä toivon?

Näitä tilinpäätöksiä on kiva lukea vuosien päästä. Marraskuussa 2014 julkaisin esimerkiksi ensimmäisen biisintekstini, Suvi Teräsniskan Joulun henki -kappaleen. Suvi on Joulun henki -kiertueella tänäkin vuonna. Miten hienoa, että biisi on elänyt - ja oikeastaan vain vahvistunut - kaikki nämä vuodet. Tämän marraskuun aikana sain parikin hienoa uutista musan saralta: Suvi Hiltusen ja Jani Forsmanin duetto Ota musta kiinni lujaa rikkoi 100 000 kuuntelua Spotifyssa ja on edelleen Iskelmän uutuuslistalla kärkikahinoissa. Uusia musiikkijulkaisuja on tulossa myös heti ensi vuoden alussa.

Nayttokuva_2017-12-11_kello_16.23.35.png

No mitä minä sitten marraskuussa tein?

* Uutta musiikkia! Tällä kertaa ihan uusien tyyppien kanssa, mikä tuntui taas erityisen kivalta.

*Tapasin ystäviä! Laskin, että sain nauttia 16 hyvän tyypin seurasta vähintään pitkän aamiaisen tai pitkän lounaan verran. Siinä on kyllä valtavasti hyvää energiaa! Yksinyrittäjänä sitä helposti hautautuu omaan poteroonsa. Ei pitäisi.

* Ompelin! Ostin kauan haaveilemani peitetikkikoneen ja olen siitä ehkä enemmän fiiliksissäni kuin mistään pitkään aikaan. Ompeleminen on rentoutumiskeinoistani ehdoton ykkönen, ja asia joka on pysynyt elämässäni aina. Aloitin 4-vuotiaana.

Nayttokuva_2017-12-11_kello_16.19.14.png

* Katsoin elokuvia. Ehdottomasti huikein oli Francis Leen God’s Own Country. Vuoden paras! Tuntematon sotilas oli myös hyvä. Nautin taiteesta myös Ateneumissa.

* Luin käsikirjoituksen. Tämä on yksi näistä hienoista asioista, joihin olen huomannut ajautuvani. Kiinnostava tietokirja ilmestyy alkuvuodesta, ja minulla oli kunnia kommentoida sitä!

Nayttokuva_2017-12-11_kello_16.23.21.png

* Suunnittelin tulevaa. Valmistelin sellaisia vähän isompia juttuja, jotka realisoituvat ensi vuoden puolella. Turhan usein sitä jää arjessa oravanpyörätasolle miettimättä kauaskantoisempia toimia ja  tavoitteita. Suunnittelulle on oikeasti raivattava tilaa kalenterista.

* Haahuilin. Tuijotin takkatulta. Yritin panostaa pääntyhjennykseen, mutta olen huomannut, että minulle on luontevampaa täyttää kuin tyhjentää päätä. Siitä mukavassa marraskuussa oikeastaan onkin kyse: valitsen huolella ne helmet, joilla pääkoppani täytän.

Nayttokuva_2017-12-11_kello_16.19.56.png

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: mukavamarraskuu, marraskuu, leppoistaminen, biisintekijä, toimittaja, ystävät, ompelu, elokuvat

Jutun pääosassa minä

Tiistai 28.11.2017 klo 17:35 - Kati

Osallistuin syksyllä Journalistiliiton järjestämään, Maria Lassila-Merisalon pitämään tarinallisen kirjoittamisen koulutukseen. Kyse oli vain yhden illan rupeamasta, mutta sain tuosta koulutuksesta monta tuoretta ideaa työhöni.

Yksi niistä oli omien kokemusten kautta kirjoittaminen. Päätin heti, että otan sen rohkeasti käyttöön (myös kolumnien ulkopuolella). Päätöksen soveltamiseen tarjoutui hyvä tilaisuus, kun minulta tilattiin sisältöä Sanomalehti Kalevan Tyyli & Juhla -digiliitteeseen. Mikon kuvaamassa kannessakin olen muuten ihan omin pikku kätösin :).

IMG_0222.PNG

Pistin itseni likoon ja varasin ajan pukeutumisneuvojalle. Seikka, joka oli pyörinyt ajatuksen tasolla päässäni jo pitkään. Tästä sukeutui mukava juttukeikka ja kokemus oli monin tavoin avartava.

Olen karsinut kulutustani radikaalisti tammikuusta 2013 lähtien. Katsoin tuolloin Petri Luukkaisen Tavarataivas-elokuvan, josta kirjoitin blogissanikin. Vaatteita ostan uutena hyvin, hyvin harvoin. Pukeutumisneuvojalla käynti kirkasti ajatustani siitä, millainen on oma tyylini ja mitä elementtejä haluan siihen sisällyttää. Tykkäsin jokaisesta asukokokonaisuudesta jonka pukeutumisneuvoja Salome Huhtinen minulle valitsi, mikään ei ollut huti. Sain itselleni muistutuksen, että toimivan vaatekaapin perusta ovat tietyt, yhdisteltävissä olevat perusjutut. Valtavia vaatemassoja ei tarvita. Pukeutumisneuvojalla käynti herätti myös kiinnostukseni kokeilla rohkeasti uudenlaista.

IMG_0220.PNG

IMG_0219.PNG

P.S. Minulla on muuten käytössä sovellettu Project333-systeemi: olen jakanut vaatteeni neljään eri kauteen, jotka poikkeavat toisistaan väreiltään. Rakastan värejä enkä voisi elää ilman niitä! Vain yksi kausi on kerrallaan esillä, ja tämä helpottaa huomattavasti sopivien yhdistelmien löytymistä. Vaatekaapissani on aina päällepantavaa. Olen käyttänyt tätä systeemiä nyt kolmisen vuotta, ja joka kerta, kun kaivan laatikosta uuden kauden, hihkun sisäisesti: ”ai ihanaa, mulla oli tämmönenkin!”.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pukeutumisneuvoja vaatekriisi hyvänmielenvaatekaappi project333

Hyvä palaa antajalleen

Torstai 9.11.2017 - Kati

Hyvä palaa antajalleen, näin uskon. Millaista hyvää sinä teet arjessasi ja miksi? Eräs ystäväni kiteytti auttamisen perusolemuksen seuraaviin sanoihin, enkä voisi olla enemmän samaa mieltä: "Kun itseltä jää yli – rahaa, aikaa, voimia – on velvollisuus, oikeus ja ilo auttaa muita.”

Hyvää voi tehdä rahalla. Voi maksaa jollekulle puuttuvat sentit bussissa tai pudottaa kolikon keräyslippaaseen. Todella helppoa. Kuukausilahjoitus hyvään tarkoitukseen on sekin länsimaalaiselle palkannauttijalle kevyt tapa auttaa vähempiosaisia tuolla jossain, jossa kympilläkin tekee paljon. Se kymppi menisi meistä useimmilla helposti pariin kahviin kaupungilla, ja meneekin.

Hyvää voi tehdä tekemällä. Voi kantaa naapurin mummon kauppakassit portaissa tai auttaa lapsen tai vanhuksen turvallisesti tien yli. Verenluovutus on todella matalan kynnyksen tapa auttaa. Parhaassa tapauksessa sillä voi pelastaa jonkun hengen, eikä se ole ollenkaan vähäpätöinen juttu se. 

Jos aikaa on enemmän, tapoja löytyy kyllä. Yksi ystäväni päivystää pari kertaa kuukaudessa MLL:n Lasten ja nuorten puhelimessa. Toinen antaa turvaa ja rakkautta huostaanotetulle lapselle.

Perheemme on toiminut jo usean vuoden ajan tukiperheenä kerran kuukaudessa lapselle, jonka yksinhuoltajavanhemmalla ei juuri ole arjesta hengähdystaukoja. Oulussa tukiperhettä jonottaa satoja lapsia joista suurin osa on tavallisia yksinhuoltajaäitien lapsia. Tukiperheelle ei ole sen kummempia vaatimuksia kuin sitoutuminen, ja yksinkin voi alkaa tukiperheeksi. 

Auttaminen on inhimillistä. Mikä on sinun tapasi?

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale! -kaupunkilehdessä 9.11.

Kommentoi kirjoitusta.

Lokakuu on julkaisujen kuukausi

Perjantai 27.10.2017 klo 18:42 - Kati

Jos jotain olen näiden neljän vuoden aikana musiikintekemisestä oppinut, niin sen, että prosessit ovat pitkiä. Siitä, että laulunteksti syntyy, on vielä pitkä matka siihen, että biisin voi ladata soittolistalle Spotifyssa. 

Siksi onkin erityistä mannaa, kun saman kuukauden aikana tulee useampia julkaisuja.

Sinitaivas-yhtyeen solistina tunnetun Juha-Matti Aholan Ota kii julkaistiin itse asiassa syyskuun puolella, 29.9. Idea käännösbiisistä syntyi tavatessamme sattumalta Helsinki Recordsin studiolla joskus pari vuotta sitten. Eros Ramazzottin ja Cherin Più Che Puoi -biisiin piti hankkia lupa käännökseen, ja siinä meni aikaa. Protokollaan kuuluu, että myös käännös tarkistetaan. Italian kielen rakastajana tätä oli mukava tehdä, joskin sanomattakin on selvää, että italia on helpompaa laulettavaa kuin suomi. Lähdin liikkeelle tärkeimmistä riveistä ja sanoitus muotoutui mielestäni melko helposti, kun sille oli tarkat raamit.

Sattuvasti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä julkaistiin Tuohimaa-yhtyeen Jos en sua koskaan -niminen kappale, jonka sanoituksen teimme yhteistyössä bändin keulahahmon Lauri Tuohimaan kanssa.

Jademagian Annika Tello kirjoitti blogissaan jokin aika sitten, että hän yhdistää vahvasti tietyt biisit niihin paikkoihin, joissa ne ovat syntyneet. Annikan biiseistä monet ovat syntyneet maailmalla.

Jos en sua koskaan -biisiä työstettiin proosallisesti Oulun kaupunginkirjaston studiohuoneessa viime talvena. Sinne me Laten kanssa melkein viikoittain sulkeuduimme pohtimaan, puimaan ja pyörittelemään tekstejä. Laurilla oli melodiaa myöten melko paljon jo valmiina, kun aloitimme. Tällainen luterilainen biisintekotapa sopi meille itse asiassa todella hyvin. Kun joka viikko varasimme projektille aikaa, biisejä syntyi. Tuohimaa julkaisee toisen pitkäsoittonsa ensi vuoden alussa.

Perjantaina 13. päivä julkaistiin Suvi Hiltusen ja Jani Forsmanin duetto Ota musta kiinni lujaa (selkeä kiinnipitämisen teema ollut päällä, hah!). Olemme Suvin kanssa tunteneet jo ennen kuin minusta tuli sanoittaja, ja puhuimme useaan otteeseen, että tekisimme sanoitusta yhdessä. Löimme hynttyyt yhteen eräänä maaliskuisena tiistaina merenrantamökissä. Ajatuksena oli tehdä biisi siitä miltä tuntuu löytää se ihminen jota on koko elämänsä etsinyt, ja siinä mielestäni onnistuttiin. Meillä oli Nalle Ahlstedtin säveltämä melodiademo johon aloimme tekstiä taivuttaa. Suvi teki ensimmäistä suomenkielistä sanoitustaan, mutta meillä oli samanlainen ajattelutapa sanoituksen suhteen ja homma sujui jouhevasti. Taas voi sanoa, että cowritena tekstistä tuli erilainen kuin millaisen olisin yksin tehnyt. Se juuri on kimppakirjoittamisessa parasta. Plus että onhan tämä touhu usein yksinäistä puuhaa, joten se, että saa aivomyrskyn jälkeen pistää saunan päälle ja korkata ansaitun siiderin, on kyllä ihan parhautta!

P.S. Spotifyn soittolistoista puheen ollen: minulla on nykyään yksi sellainen, jonka olen nimennyt "Omat biisit". Siihen olen lisännyt julkaistut biisit joita olen ollut mukana tekemässä. Niitä on tällä hetkellä yksitoista kappaletta. Eipä siistiä!

Kommentoi kirjoitusta.

Sininen tussi

Tiistai 10.10.2017 klo 21:20 - Kati

Painoin koko kevään duunia melko hulluna. Käynnissä oli useita isoja, inspiroivia projekteja. Kesälläkin tuli väkerrettyä monenlaista, kun ne helteet eivät sitten koskaan saapuneet.

Siispä tämän syksyn tärkein työkaluni on ollut sininen tussi. Olen merkannut sillä kalenteriini vapaapäiviä "oikeista töistä", eli näistä moninaisista sisällöntuotantohommista jotka ovat ns. leipälajini. Sinisellä merkattuina päivinä kaikenlainen laskutettava työ on kielletty. Nuo päivät on pyhitetty luovuudelle, liittyi se sitten musiikkiin, saumurilankojen värivalintoihin tai vaikka tanssimiseen.

Sillä mitä järkeä olisi olla oman työnsä herra, jos ei voisi myöntää itselleen hövelisti vapaapäiviä? Haluan ajatella, että itseni työllistäminen on minulle keino hidastaa ja tehdä töitä vähemmän.

Jo useana vuonna käynnissä ollut #mukavamarraskuu-projektini on siis ikään kuin valloittanut koko loppuvuoden. Siitä pitää huolen sininen tussi.

Tähän loppuun laitan muutaman kuvan Kreetalta, jossa olin mukana lauluntekijöiden leirillä syyskuun puolessa välissä. En tiedä mitä järkeä oli istua sisällä pimeässä huoneessa kun ulkona oli 34 astetta lämmintä, mutta ainakin olin aivan fiiliksissäni ja sain monta uutta tekstiä tehtyä.

P.S. Puuhaa ei silti ole tästä syksystä puuttunut, päinvastoin. Olen muun muassa edistänyt hartiavoimin taloudellisen riippumattomuuden unelmaani, joka nytkähtikin nyt oikein toden teolla liikkeelle. Siitä lisää ehkäpä joskus myöhemmin!

IMG_8047.jpg

IMG_3333.JPG

IMG_7717.jpg

IMG_7889.jpg

IMG_3074.JPG

IMG_3335.JPG

IMG_3178.JPG

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toimittaja sanoittaja oulu freelancer vapaapäivä vapaaviikko luovuus kirjoittaminen mukavamarraskuu kreeta vamos taloudellinen riippumattomuus

Oulu turistin silmin

Torstai 22.6.2017 - Kati

”Tervetuloa Ouluun! Olen pahoillani, että meillä haisee tänään.” Näillä sanoilla tervehdin suosittua tyttöduoa kesällä 2003 toimittajan ominaisuudessa. Se mursi jään, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, etten ollut kovin ylpeä kotikaupunkini lemusta.

Kotikulmia ei useinkaan osaa katsoa turistin silmin. Kesävieraat haluavat nähdä ja kokea ja kysyvät, mihin mennään. Apua, paniikki!

Toripolliisi on niin nähty, ja kauppahalleja on jokaisessa isommassa kaupungissa. Keskustassa on samat ketjuliikkeet kuin muuallakin, niissä nyt ei ole mitään nähtävää. Ja missä se merellinen Oulu on? Torinrannassa on joku lätäkkö Nallikarissa tarkenee kunnolla kolmena päivänä kesässä.

Okei, ehkä suhtaudun kotikaupunkiini vähän kriittisesti. Nallikari on oikeasti ihastuttanut monia kesävieraitani. Keskustaan on viime vuosina noussut monta kivaa kahvilaa ja niitä löytyy myös muualta Oulusta etenkin kesäisin. Hailuoto ja Koiteli ovat helmiä, jollaisia ei muualta löydy. Oulujokikin on upea: muistan, kun pääsin ensimmäisen kerran lämpimänä kesäiltana jokiristeilylle Oulussa. Tuntui, kuin olisin ollut jossain aivan toisessa kaupungissa.

Oulu on pyöräilykaupunki, mutta jollei lainapyörää turistille löydy, Pikisaarta ja Ainolan puistoa voi ihailla jalkaisinkin. Niistä molemmista löytyy myös mukavat levähdyspaikat. Rössypottua en vieraille tarjoaisi, mutta lohikeittoa ja rieskaa kyllä. Hietasaaressa on paikka, jossa niitä voi nautiskella ja vieläpä ulkosalla.

Lopulta nähtävyydet eivät ehkä olekaan niin tärkeitä, vaan hyvä seura. Oululaiset ihimiset, joita syystä mukaviksi kehutaan.

Eikä hajuakaan onneksi tarvitse enää hävetä.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 22.6.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Oulu, kotikaupunki, turistikaupunki, nallikari, hailuoto, koiteli, toripolliisi

Viherpeukalo keskellä kämmentä

Torstai 11.5.2017 - Kat

Joka kevät sitä alkaa kihelmöidä. Viherpeukaloa, nimittäin. Oli se sitten kuinka keskellä kämmentä tahansa.

Perennat, parsakaalit ja persiljat alkavat suhista päässä. Mitä sitä tänä vuonna laittaisi? Toukokuussa havahdun yleensä huomaamaan, että esikasvatus joko unohtui tai epäonnistui. Onneksi ovat kaiken maailman puutarhapalstat ja taimenvaihtopäivät. Pari kesää sitten hommasin kasvihuoneen. Haaveilin puutarhalehtien pittoreskeista kierrätysikkunarakennelmista, kunnes bongasin Facebookin Roskalavalta karmean muovihirviön. Lyyli-myrsky ehti nakata sen metsikköön ja solmia rusetillekin, ennen kuin ehdin pönkätä sen maahan. Pesu, tiilimuurisokkeli ja uudet kennolevyt tekivät sille lopulta ulkonäöllisiä ihmeitä.

Ihmeitä ei sen sijaan tapahtunut ensimmäisille tomaateilleni, jotka kukkivat vielä heinäkuussakin. Vitsailin itsekseni, että saisin tuoreet tomaatit joulupöytään. Syksy ehti yllättää ennen sitä.

Viime kesänä kävi vähän paremmin. Keräsin runsasta kirsikkatomaattisatoa. Ihan normaaleja tomaatteja olin kasvattavinani, mutta isommiksi ne eivät koskaan ehtineet. Sitäkin makoisampia niistä tuli.

Mitäkö olen oppinut puutarhanhoidosta? Se on rentouttavaa, paitsi että rikkaruohoihin menee hermot. Sitä ajattelee, että se on edullista, mutta kun laskee työtunnit tai edes sadasosan niistä, tulee toisiin aatoksiin. Se on palkitsevaa. Ensimmäinen tomaatti saa aikaan spontaanin riemunkiljahduksen. Se kehittää mielikuvitusta. Kun kesäkurpitsat ovat valmiita, ei kolmannella viikolla enää keksi, mitä niistä tekisi.

Ja vielä yksi juttu. Se on ihanaa.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 11.5.

P.S. Viime kesänä tehty juttu kierrätyspuutarhastamme löytyy Aamulehden julkaisemana täältä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Puutarha, puutarhanhoito, kierrätyspuutarha

Vanhemmat kirjoitukset »