Viikko valittamatta

Luin jokin aika sitten oululaisen Heidi Alamikkelän kirjan Opi sanomaan ei – Aseta rajat ja voi hyvin. Kirjassa oli hyviä harjoituksia, joista yksi oli olla viikon ajan valittamatta.

Päätin kokeilla. En muutenkaan ole mielestäni kova valittamaan, joskin saatan kyllä puida kärkkäästi ja kovaan ääneen huomaamiani epäkohtia. Tässä olisikin hyvä paikka kiinnittää huomiota omiin puhetapoihin.

Maanantai. Appivanhempien talossa huollettiin hissiä ilmoittamatta asiasta etukäteen, ja hissi oli pari päivää pois käytöstä. Puhisin. Törmään usein siihen, kuinka tätä yhteiskuntaa pyöritetään nuorten ja terveiden ihmisten ehdoilla. Teki mieli kirjoittaa vähintään yleisönosastoon, mutta en tehnyt sitä.

Tiistai. Teimme mieheni kanssa remonttia, ja sain peukalooni mojovan rakon. Valitin, sori.

Keskiviikko. En valittanut. Poistin Facebook-kavereistani henkilön, jonka päivitykset ovat melkein poikkeuksetta valituksia. Itsekin valitan joskus somessa, mutta yhä vähemmän viime aikoina. Muiden valituksista tulee itselle ankea olo. 

Torstai. Kommentoimme kärkkäästi ja kovaan ääneen kollegan kanssa erästä asiakasta, joka ei lakannut vänkäämästä hinnanalennusta. Ei näin.

Perjantai. Lapsi sairastui, joten päivän suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi. Nämä tällaiset eivät kuitenkaan kuulu asioihin, joista yleensäkään valittaisin. Valitin miehelle voimakkaasti hajustetusta käsidesistä. Häiritsevistä hajusteista saatan valittaa muutenkin esimerkiksi teatterissa – itsekseni tai vierustoverille lähinnä.

Lauantai. Tapasin tuttavan, joka on menettänyt lapsensa auto-onnettomuudessa. Tuntui, etten oikeasti aio enää ikinä valittaa mistään.

Sunnuntai. Ei valittamista.

Teksti on julkaistu kaupunkilehti Kale!:ssa 15.2.2018.