Jäähyväiset kirjeille

90-luvulla minulla oli muutama rakas kirjeystävä. Yksi oli mökkipaikkakunnalla asuva ystäväni Teija, toinen Teksti-TV:stä löytynyt Johanna. Muistan elävästi, kuinka mukavaa oli palata koulusta kotiin pieni jännityksen kutkutus vatsanpohjassa. Onkohan minulle kirje? Ja kuinka mielettömän ilon läikähdyksen jokainen kirje saikaan aikaan!

Myöhemmin opiskeluaikoina kirjoittelin enää harvakseltaan Teijan ja Johannan kanssa, mutta sen sijaan toisella paikkakunnalla asuvan Tiinan kanssa raapustimme kirjeitä viikoittain. Saattoi käydä niin, että kotona tenttiin lukiessa postilaatikko kolahti puolen päivän aikaan, ja jo ennen neljää kipitin laatikolle vastauskirjeen kanssa. Että se siitä tenttiin lukemisesta.

Kun kirjeenvaihto siirtyi sähköisille alustoille, postilaatikosta tuli tylsä peltiloota. Mainokset ja laskut eivät ainakaan minussa saa aikaan ilon läikähdyksiä. Jälkimmäisistäkin melkein kaikki tulevat jo sähköisinä, ja hyvä niin. 

Nykyisellään yhteydenpito ystäviin hoituu sähköpostilla, mesellä, whatsappilla. Ymmärrän, että on turhaa haikailla menneeseen, vaikka käsin kirjoitetun kirjeen saaminen olisikin ihanaa.

Siksi ihmettelen, miksi päiväpostin kaltaisesta muinaisjäänteestä pidetään vielä kynsin ja hampain kiinni. Eikö oikeasti riittäisi, että posti jaettaisiin kerran viikossa? En voi käsittää, että maailmaa saastutetaan menaisten ja akuankkojen vuoksi pitkien etäisyyksien Suomessa. Vähempikin riittäisi.

Kerran vuodessa, joulukuussa, saan vielä oikean kirjeen kirjeystävältäni Johannalta. Meidän kirjeenvaihtomme ei koskaan siirtynyt sähköisille alustoille.