Meillä on karvainen työhyvinvointipäällikkö!

Kun työt ovat kotona, käytännössä työhuoneessa kymmenen askeleen päässä, minulla saattaa usein mennä päiviä, ettei tule käytyä missään. Etenkin pimeään aikaan on haastavaa saada itseään edes ylös, ulos ja liikkumaan. Olen monta vuotta antanut itselleni tyhjiä uudenvuodenlupauksia aiheesta, mutta nyt tähän on onneksi tullut pysyvä muutos!

Meidän perhe oli kymmenen vuotta ilman koiraa. Kymmenen! Se on todella pitkä aika ottaen huomioon, että kun minusta tuli heppahullu 8-vuotiaana, ei elämässäni sen jälkeen mennyt viikkoa, ettenkö olisi ollut tekemisissä eläinten kanssa (hevosten ja koirien, etupäässä).

Lapsena haaveilin koirasta ja toivoin, että vaalea noutaja kävelisi minua vastaan koulumatkalla kaulassaan kyltti: ”löytäjä saa pitää”. Niin sitten melkein kävikin, kun lähipiirissä tuli kultaisennoutajan pitovaikeuksia, ja Lumikki muutti minun koirakseni. Se oli maailman ihanin koira, kuin ihmisen ajatus.

Kun Lumikki lähti, jäi niin iso aukko, että sitä tuntui mahdottomalta paikata. Lapsi oli 3-vuotias, kahden yrittäjän arki täyttä ja haaveena viettää pidempi aika ulkomailla. Kolme kevättä vietimmekin Espanjassa, ja on selvää, että koiran kanssa olisi ollut yksi ylimääräinen palikka soviteltavana. 

Uuden koiran hankinta jäi, vaikka sille selvästi oli perheessämme taas tilaa. Korona-aikaan koitin vähän kysellä kasvattajilta, mutta kaikki pennut vietiin käsistä.

Tänä juhannuksena hän sitten vihdoin saapui, perheemme neljäs jäsen Luna. Ai miten mukavaa on ollut tuoksutella lähimetsää aamuisin ja ihailla takapihan järven siirtymistä kesästä syksyyn ja syksystä talveen. Olen ottanut tavoitteekseni ehtiä ulkoilemaan joka päivä auringon aikaan, ja se on ollut hyvä tavoite.

Meni aivan liian kauan, mutta nyt hän on täällä, maailman paras karvainen työhyvinvointipäällikkö! Valitsin hänet pentulaatikosta kolmen viikon ikäisenä, ja lauluntekijänä ilahduttaa, että sattumoisin hän oli pennuista se, jonka kennelnimi on Härkäpää For You I Sing.