Olen muuttanut suhtautumiseni aamuihin

Kello tulee yhdeksän ja olen oikeastaan jo tehnyt kaikki päivän kriittisimmät työt, eli kirjoittanut kaksi juttua ja lähettänyt toisen niistä toimitukseen, toisen haastatellulle tarkistettavaksi. Ensimmäisestä laitoin jo laskunkin menemään. Olo on tehokas.

Aloitin työpäiväni tänään – siis tänäänkin – noin puoli kahdeksalta kahvikupillisen kanssa, vuosi sitten remontoidussa työhuoneessamme. Annoin aamun lehden jäädä laatikkoon ja pappajugurtin ja myslin kaappiin. Minulla oli tärkeämpää tekemistä, nimittäin työt.

Luin syksyllä artikkelin Daniel H. Pinkin kirjasta Milloin? Oikealla hetkellä toimimisen taito. Siinä puhuttiin kronotyypeistä eli siitä, kuinka jotkut meistä ovat aamuihmisiä, toiset iltaihmisiä ja suurin osa on jotain siltä väliltä.

Minä en ole ikinä ajatellut olevani aamuihminen. Toisaalta, kun katson puolisoani, tiedän, että hän ei ainakaan ole aamuihminen. Vaikken nouse talven pimeinä aamuina sängystä ylös innokkaana, ei minun silti tarvitse käynnistellä konettani aamuisin. Ehei. Minun aivonihan ovat skarpeimmillaan aamusta, tajusin. Iltapäivät sen sijaan tuottavat usein tuskaa. Luovan työn aloittaminen tuntuu silloin tervanjuonnilta. Lempipuuhaani iltapäivisin on vältellä töitä.

Daniel H. Pinkillä on yksinkertainen kaava, jolla lasketaan ihmisen ”virkkuusaika” puhtaasti yöunien keskikohdan perusteella. Ja mitä oivalsin? Minähän olen aamuvirkku! Ja mitä aamuvirkun tulisi tehdä? No tietysti ottaa kaikki hyvä irti aamukapasiteetistaan ja tehdä silloin ne kaikkein vaativimmat työtehtävät.

Mihin minä sitten olen aamuni tuhrannut? Sometteluun, laskujen maksamiseen, sähköpostisäätöön, lehden lukemiseen, pyykkikoneen täyttämiseen, keittiön siivoukseen… you name it! Kaikkeen aivan turhaan sähellykseen siis, jonka voisi aivan hyvin tehdä myös silloin, kun aivojeni arvokkain aika ei ole kulumassa.

Siispä olen viime lokakuusta lähtien muuttanut rutiinejani. Skippasin kaikki edelliset ja aloin paukuttaa tekstiä aina aamusta. Joskus yhden, joskus kaksi juttua. Yleensä ennen kymmentä olen valmis. Jos jokin keskittymistä vaativa kirjoitustyö jää tekemättä, tiedän, että sen hetki on seuraavana aamuna puoli kahdeksalta – ei siis iltapäivän kitutunteina, ikinä. 

Säntillistämällä aamuni vapautin siis myös iltapäiväni. Notkuva todo-lista ei enää seuraa minua pitkin päivää, sillä voin sanoa sille: aamulla. Kirjoitan myös, vaikkei minulla olisi ”mitään kirjoitettavaa” eli asiakkaalta tilattua työtä. Kuten tänään, kun kirjoitan tätä blogitekstiä. 

Päiväni jatkuvat siten, että yhdentoista maissa olen joko salilla (normaalioloissa) tai syömässä, ja lounaan jälkeen luen lehden ja somettelen pitkän kaavan mukaan. Iltapäivälle jäävät sälä ja haastattelut, jos niitä on.

Tämä on ollut kohdallani mullistava juttu, ja tuntuu älyttömältä, etten tajunnut tätä aiemmin. Ja kuinka tehokkaaksi tämä aamuvirkkumetodi onkaan osoittautunut nyt, kun meillä on huushollissa myös kotikoululainen.