Perästä kuuluu - palaute, nimittäin

Tiistai 22.12.2009 klo 9.41 - Kati

Freelance-toimittajalle palautteen saaminen on harvinaista herkkua. Usein käy niin, että lukijat lähettävät palautteensa toimitukseen, eikä se koskaan saavuta jutun tekijää.

Viime kuukausina olen kuitenkin saanut nauttia tästä harvinaisesta herkusta oikein isolla kauhalla. Koirat-lehti julkaisi vastikään koko vuoden numeroidensa Paras juttu -äänestysten tulokset, ja ilokseni huomasin kahden juttuni päässeen TOP kolmosiin. Tämähän se on sitä parasta palautetta, suoraan lukijoilta tullutta. Lupaan lisätä kyseiset jutut referenssisivustolleni, kunhan saan pyytämäni pdf-versiot toimituksesta.

Mieltäni lämmitti vastikään toinenkin huomionosoitus: tekemäni nettisivusto oli valittu Kotisivukoneen jälleenmyyjien marraskuun parhaaksi sivustoksi. Valitettavasti en voi sivustoa vielä paljastaa, sillä se julkaistaan vasta tammikuun puolella. Nettisivujen tekeminen on minulle uusi aluevaltaus, joten tuntui hyvältä saada heti tunnustusta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin.

Ihan mahtavalta tuntui myös se palaute, jonka kaveri minulle välitti. "Mä luen aina ne Katin elokuvajutut Kalevasta", oli kaverin kaveri sanonut. Tämän suuntaista palautetta olen usein saanut ihan suoraankin, ja se lämmittää kovasti. On upeaa tietää, että juttujani suorastaan fanitetaan. Se jos mikä antaa mielekkyyttä työhön!

 

Kiireettömyyttä lainaamassa

Perjantai 20.11.2009 - Kati

Kirjaston käyttö on lisääntynyt taantuman myötä, kertoivat uutiset. Ihanaa, ajattelen minä. Loputtomat kirjarivistöt ja hiljaiset lukusalit ovat jälleen arvossaan. Ihmiset ymmärtävät hyvän päälle.

Ala-asteaikoina kirjastoauton kääntyminen lähipysäkillä oli viikon kohokohta. Tunnustan olleeni lukutoukka, aina nenä kiinni kirjasta. Parhaana sadesunnuntaina saatoin ahmia kolme hevoskirjaa. Luin ruokapöydässä, kesäpäivinä riippukeinussa ja illalla peiton alla salaa taskulampun valossa. Happi meinasi loppua. Saunassakin olisin lukenut, mutta minulla oli tuolloin vielä rillit – niin kuin lukutoukilla yleensä. Satunnaiset vierailut pääkirjastoo n olivat tuohon aikaan juhlaa, mutta mökkipaikkakunnan pikkukirjasto se vasta todellinen aarreaitta oli.

Opiskeluaikoina kirjaston merkitys muuttui. Sieltä ei enää haettu lukuelämyksiä tai ihania uutuuksia, vaan hyllyjen välissä tallustettiin luennoitsijan jakama kirjalista kourassa, osumia bongaten. Noihin aikoihin kirjastojen tietokannat siirtyivät nettiin, mutta täytyy sanoa, että moinen edistyksellisyys meni minulta kokonaan ohi pakollisia tiiliskiviä kahlatessa. Lukemisesta meni muutenkin vähän maku, kun sille ei koskaan ollut aikaa. Niskat tulivat kipeiksi painavien kirjakassien kantamisesta. Myöhästymismaksut alkoivat kasautua.

Aivan viime vuosina olen oivaltanut uudelleen kirjaston merkityksen. Siis hyvänen aika, sieltähän saa ilmaiseksi sen, mistä kaupassa pitää pulittaa pitkä penni. Uutuuslevyt voi koekuunnella (varausmaksu 50 senttiä!) ja paikallaan junnaavat kirjat jättää suosiolla kesken. Ostomorkkista ei tarvitse tuntea eikä miettiä, kuka huonon levyn haluaisi.

Aivan erityisiä ovat kuitenkin olleet ne perjantai-iltapäivät, kun olen astunut hiljaiseen lähikirjastoon, viipyillyt hyllyjen välissä, löytänyt kiinnostavia teoksia ja selaillut rauhassa tuoreimmat naisten- sisustus- ja käsityölehdet. Olen huomannut, että kirjastosta voi lainata myös jotain sellaista, mikä ei ole kaupan laisinkaan: nautinnollisen kiireettömyyden.

Kielikylvyissä

Tiistai 20.10.2009 - Kati

Kesäkuussa löysin itseni istumasta sunnuntailounaalla ison italialaisperheen keskellä. Sardinialaispuutarhan auringonpaisteeseen katettu kiireetön lounas piti sisällään noin seitsemäntoista toinen toistaan herkullisempaa ruokaa, ja kuten italialaiseen tapaan kuuluu, runsaasti keskustelua: kuulumisten vaihtoa, herjanheittoa, jutustelua. Huomasin ällistyksekseni ymmärtäväni lähes kaiken. Jopa vitsit.

Tuohon mennessä olin matkallani keskustellut kamerani teknisistä ominaisuuksista vossikkakuskien kanssa, tivannut paninien täytteitä ja ostanut juustoa paikallisen marketin palvelutiskiltä - italiaksi, tietenkin. Lisäksi olin salakuunnellut ruotsalaisperheiden keskusteluja ravintoloissa ja esittänyt brittituristia rasittavalle suomalaismiehelle (hänhän se aloitti keskustelun englanniksi).

Elokuussa harpoin vesilätäkköjen yli Kööpenhaminan Raatihuoneentorilla, kun matkaseurani kysyi kelloa. "Puoli kolme", vastasin katsomatta kelloon, sillä vieressäni harppova italialaisturisti oli juuri vastannut samaan kysymykseen omassa porukassaan. Kööpenhaminan lentokentällä tiesin myös rauhassa odottaa matkalaukkujen saapumista, sillä ensin olivat vuorossa Lyonin laukut, näin kuulin ranskalaisturistien puhuvan - ranskaksi.

Kielitaito on ihmeellinen juttu. Asia, jolle en kouluaikoina pistänyt paljoakaan painoa. Muistan jopa ajatelleeni, että on epäreilua, että meidän suomalaisten pitää päntätä koulussa vieraita kieliä, kun englantilaiset pärjäävät joka paikassa omalla kielellään.

Tällaisten sattumusten kautta sitä havahtuu huomaamaan, että kielitaito on rikkaus, varsinainen aarre. Ja vieläpä sellainen, jota ei rahalla voi ostaa, eikä koskaan kukaan varastaa. 

Keskinkertainen on kaunista

Maanantai 5.10.2009 - Kati

Tein jokin aikan sitten Ylen Elämä pelissä -ohjelman onnellisuustestin. Itse testistä ei jäänyt mieleeni muuta kuin se, että siinä pyrittiin kovasti vertaamaan omaa onnellisuutta muiden hmisten onnellisuuteen. Mitä järkeä siinä sitten on?

Testin lopussa seisoi kuitenkin lause, joka pisti ajattelemaan. Se liittyi osioon, jossa testin tehneet saivat jättää omat onnellisuusvinkkinsä muille. "Paras on hyvän pahin vihollinen", jotakuinkin niin se meni. Kirjoittaja oli mielestäni osunut asian syvimpään ytimeen.

Paras on hyvän pahin vihollinen. Ala-asteaikoina muistan kokeneeni itseni huonoksi, kun käyttäytymisen ja huolellisuuden numerot olivat todistuksessani aina yhdeksän. Eivät kymppejä, kuten kympintyttö-ystävilläni. Niillä, jotka saivat keväisin stipendejä ja joista opettaja puhui aina tietyllä äänensävyllä. Yläasteella sain erittäin hyviä numeroita niistä aineista, joista pidin, ja lukiossa aloin saada erittäin huonoja numeroita niistä aineista, joista en pitänyt. Tuohon mennessä olin kuitenkin tajunnut jo jotain olennaista.

Nimittäin sen, ettei täydellisyyden tavoittelu ole vaivansa arvoista. Hyvä tai keskinkertainenkin riittää monessa asiassa, ja päästää paljon helpommalla. Enkä tarkoita sitä, että olisin aina mennyt sieltä, missä aita oli matalin, vaan sitä, että ihminenhän panostaa jo luonnostaan siihen, mistä pitää. Verta, hikeä ja kyyneleitä ei oikeasti tarvita. Kenenkään ei tarvitse olla kaikessa paras. Olen joutunut läheltä seuraamaan, kuinka jatkuva täydellisyyden tavoittelu tekee ihmisen onnettomaksi. Edellä mainitsemassani onnellisuustestissä minun, keskivertotaapertajan, pisteet olivat keskivertoa paremmat.

Koululaitosta tai yhteiskunnan asenteita en tällä oivalluksellani ikävä kyllä muuta. Koulutodistuksissa vertaillaan edelleen keskiarvoja, täydellisyyden paineita kasataan monilla elämänalueilla. Työelämässä peräänkuulutetaan superihmisiä.

Pitäisi vain lopettaa vertailu muihin ja uskaltaa päättää, että tähän olen nyt tyytyväinen, vaikkei se ehkä paras olekaan. Ei ole helppoa, eihän?

Syksy, TOP 5

Sunnuntai 20.9.2009 - Kati

Nuoruudessani oli ajanjakso, jolloin syksy oli vuodenajoista julmin, sillä se pakotti minut kaupunkiin, jota en tuntenut kodikseni. Tätä nykyä löydän syksystä jo hyviäkin puolia.

1. UUDEN ALKU. Syksy on aina eräänlaista uudelleensyntymisen aikaa. Käsi ylös se, joka ei syksyn inspiroimana järjestelisi elämäänsä kesän jäljiltä kokonaan uuteen uskoon, suunnittelisi uutta, parempaa elämää. Siinä missä vuodenvaihde on minulle yleensä turhien lupauksien aikaa, syksyllä on mahdollisuus tehdä todellisia muutoksia. Kunpa tänä syksynäni tekemäni päätökset pitäisivät.

2. SYKSYYN VOI PUKEUTUA. Kuka kaipaa kesämekkoja ja hellehepeneitä, en minä ainakaan! Syksy tuo joka vuosi tullessaan kauniita värejä, ihania materiaaleja, lämmintä ja suloista. Tänä syksynä pukeudun petroolinsiniseen samettimekkoon ja violetteihin legginseihin.

3. PIMENEVÄT ILLAT. Juujuu, tämä on klisee. Toissailtana laitoin tulen takkaan taas monen kuukauden tauon jälkeen. Sitä rauhoittavaa fiilistä ei voi sanoin edes kuvata. Kynttilätkin on kaivettu taas esiin.

4. IHAN PARHAAT RATSASTUSKELIT. Aloitin ratsastuksen alkeiskurssin 25 syksyä sitten. Sen jälkeen joka syksy olen nauttinut harrastuksestani aina enemmän kuin edellisvuonna. Syksyiset maastot, syyskuinen aurinko ja punaiset posket. Parempaa ei ole.

5. KOTIMAISET OMENAT. Omasta puusta tuli tänä syksynä viisi omenaa, mikä on kaksi enemmän kuin viime syksynä. Onneksi niitä saa kaupasta lisää.

Nörtit koodaa!

Lauantai 5.9.2009 klo 12.02 - Kati

Opiskelin ensimmäiset alkeet html-kielestä joskus 90-luvun puolella. Ei tarttunut päähän, ei. Ihmettelin, miksi pitäisi osata sellaista siansaksaa, kun oma ammattitaito on aivan muualla. Keskittyisin mieluummin sisältöön.

Sittemmin kirosin monet kerrat toimimattomia ja päivityksissään jälkeen jääneitä nettisivuja. Myös omiani, jotka tuntuivat olevan aina retuperällä. Freelance-toimittajalle - kuten monelle muullekin pienyrittäjälle - toimivat ja ajantasaiset nettisivut ovat tärkeä markkinointikeino, ehkä jopa tärkein. Muistan jupisseeni lähipiirilleni tilanteen älyttömyyttä. Olisin halunnut keskittyä sisältöön.

Vastikään löytyi se, mikä oli vain odottanut löytymistään: työkalu, jolla humanistikin osaa tehdä nettisivut. Lopputuloksen voitte itse arvioida. Jos pidätte näkemästänne, ottakaa yhteyttä minuun ja laittakaa oma tilauksenne vetämään.

Minä keskityn nyt sisältöön.