Tehohöpötystä

Keskiviikko 29.9.2010 klo 15.42 - Kati

Pari vuosikymmentä sitten yksi lempiharrastuksistani oli puhelimessa juoruaminen. Turkoosinvihreään lankapuhelimeeni oli tallennettu pikavalintaan kaikki parhaiden ystävieni numerot – ei sillä, ettenkö olisi muistanut niitä jokaista myös ulkoa. Puhelut kestivät usein tunnin, kaksi tai kolmekin.

Ikävöin tuota aikaa. Mukavaa löhöasentoa omalla sängyllä, hyvän ystävän ääntä puhelimen toisessa päässä. Yhdentekevää jaaritusta, jolla kuitenkin oli tärkeä merkitys. Samanlaiseen kiireettömään höpötykseen ei nykyelämässä ja -maailmassa enää tunnu olevan aikaa eikä tilaa.

Nykyään höpötykset hoidetaan tehokkaan pikaisesti tekstarilla, sähköpostilla tai kiireisillä lounastreffeillä. Entisaikojen kiireettömyys on näistä kohtaamisista kaikonnut kokonaan. Kasvokkain tavatessakin vähintään toinen on jo heti alkajaisiksi ilmoittanut joutuvansa pian kiirehtimään paikkaan c.

Nykyään soitetaan harvoin puhelimella. Kun sitten soitetaan, on toinen osapuoli yleensä estynyt puhumaan. Ruokakaupassa, työpalaverissa, menossa jonnekin tai tulossa jostakin. ”Sori en voi nyt puhua, soitellaan myöhemmin.” Ja se soittaminen jää. Ylipäätään tuntuu, että soittamiseen täytyy olla jokin tärkeä asia. On paljon helpompaa laittaa tekstari – eipähän häiritse kaveria kesken minkään tärkeän – ja jos asiaa ei oikeastaan ole, jää se tekstarikin laittamatta.

Tavallinen, vanhanaikainen puhelu on jäämässä nykymaailmassa jalkoihin, aivan kuten perinteiselle, postitetulle kirjeelle on jo käynyt. Ja kuinka lämpimästi ne aikanaan ilahduttivat, ja ilahduttavat edelleen. Ottaisin lankapuhelimen ja löhöasennon koska tahansa takaisin.

Mustalle listalle

Torstai 29.7.2010 - Kati

Olen kriittinen kuluttaja. Haluan saada rahalleni vastinetta, enkä epäröi palauttaa viallista tavaraa takaisin kauppaan. Hmm, kriittinen. Oikeastiko? Olen tavallinen kuluttaja, joka olettaa, että kaupasta ostettu tuote on ehjä, toimiva ja kunnollinen.

Laskin juuri, että olen tänä kesänä tehnyt kaikkiaan seitsemän reklamaatiota, suomeksi valitusta. Olen valittanut kotimaiselle valmistajalle lakanoista, jotka menivät nyppyisiksi muutamassa pesussa. Olen palauttanut kauppaan tehosekoittimen, joka hajosi ensimmäisellä käyttökerralla. Olen lähetyttänyt huollettavaksi objektiivin, jossa oli tarkennusvika. Olen valittanut kalliista saappaista joiden korko hajosi käyttökelvottomaksi sekä saumurista, joka kesti kaksi vuotta.

Äkkiseltään arvioiden olen käyttänyt tähän naurettavaan ruljanssiin aikaa vähintäänkin parin työpäivän verran ja ajanut autolla kymmeniä kilometrejä edestakaisin. Puhumattakaan siitä turhautumisen määrästä, kun jo toisen kerran lastasin puutarhapöydän peräkärryyn todettuani sen (jälleen kerran) vialliseksi ja ajelin kauppaan nöyristelemään, että ”tämä pitäisi nyt saada vaihtaa ehjään”.

Suomalaisten liikkeiden reklamaatiokäytännöt vaihtelevat melkoisella haitarilla. Kotimainen lakananvalmistaja vaihtoi ilman muuta lakanani uusiin, tehosekoittimen hyvityskin (”ei kiitos, en halua uutta samanlaista tilalle”) hoitui vuorokauden viiveellä, sillä myyjällä x ei ollut valtuuksia hoitaa asiaa, jonka pystyi hoitamaan vain osastonhoitaja y. Objektiivin tarkennusvian löytyminen ja korjaaminen vaati jo reilusti omaa vaivaa, eivätkä asiakaspalvelusekaannukset (”se tekisi sitten 535 euroa, kiitos”) ainakaan laskeneet verenpainetta. Kahdensadan euron merkkisaappaiden maahantuoja tarjosi hyvitykseksi neljääkymmentä euroa. Sillähän saa jo kengännauhat! Ja saumurin kanssa nielin lopulta karvaan tappioni ja ostin kokonaan uuden.

Kuluttaja olettaa, että kaupasta ostettu tuote on ehjä, toimiva ja kunnollinen. Niissäkin tapauksissa, joissa olen lopulta saanut valitukselleni vastinetta, olen lopulta saanut (vain) sen, mikä minun olisi alun perinkin pitänyt saada: ehjän, toimivan ja kunnollisen tuotteen. Yksikään liike, maahantuoja tai valmistaja ei ole tarjoutunut korvaamaan asian hoitoon käyttämääni aikaa ja vaivaa.

Näiden episodien jälkeen tavallisen kuluttajan on entistä helpompaa äänestää jaloillaan. ”Musta lista” senkun pitenee.

Toisen romu on toisen aarre

Maanantai 7.6.2010 klo 12.01 - Kati

Olen viime aikoina kierrellyt kirpputoreilla: Pelastusarmeijan, Punaisen Ristin ja yksityisten, pienillä ja isommilla kierrätystoreilla. Tähän asti elättelemäni kuvitelma siitä, että ne ovat oikeita aarreaittoja, on romuttunut pahasti.

Suurin osa kirppareilla myytävästä roinasta on roimasti ylihinnoiteltua. En maksaisi viittätoista euroa farkuista tai viittä euroa T-paidasta, sillä samaan hintaan saan alennusmyynnistä uudetkin. Enkä nyt väitä, että kaiken pitäisi aina olla uutta ja kiiltävää, mutta se laatu: kirpputorit ovat pullollaan henkkamaukkalaatua, jota en (enää) osta uutenakaan. Olen nimittäin tehnyt linjauksen, että vaatteitteni on kestettävä yhtä sesonkia pidempään.

Talossamme on vastikään tehty pientä pintaremonttia. Se on avannut silmäni iloisella tavalla näkemään, kuinka toisen romu on toisen aarre.

Ensinnäkin luovuimme toimivista, mutta meille turhista komeroista. Eräs tuttava sai niistä mainiosti lisää säilytystilaa tallinsa satulahuoneeseen. Toinen tuttava, juuri ihkauuteen kotiinsa muuttanut, tarjosi muutamaa kipsilevyä, jotka piisasivat meidän tarpeisiimme hyvin. Vastapalvelukseksi lupasin perennoja uuteen pihaan, kunhan se on kukkienistutuskunnossa. Naapurilla oli kaatopaikkakuormassaan maalipurkkeja, joiden pohjalta löytyi meille passeli pohjamaali. Ei tarvinnut sitäkään varten lähteä rautakauppaan.

Remontille on tullut hintaa naurettavan vähän, kun söpöt tapetitkin olivat puoli-ilmaiset. Iloisemmaksi kuin rahan säästyminen minut tekee kuitenkin juuri tämä uudenkarhean pinnan alle kätkeytyvä kierrätysaate: työhuoneemme sisältää mukavan yhdistelmän uutta, vanhaa ja lainattuakin.

Kirpputorit jätin oman onnensa nojaan, tulin vain pahalle mielelle siitä, kuinka kertakäyttöisiä ovat ihmisten vaateaatteet. Yhden aarreaitan kuitenkin löysin: Oulun kaupungin kierrätyskeskuksessa Espritin trikoopaidalla oli hintaa 20 senttiä. Mielestäni juuri sopivasti.

Kahden ammatin kameleontti

Maanantai 26.4.2010 - Kati

Olen ammatiltani kameleontti. Toimittaja ja valokuvaaja samassa paketissa ja persoonassa. Kun työn alla ovat sekä juttu että siihen tarvittava kuvitus, aivot ovat jo keikalle lähtiessä kahdella eri taajuudella.

Tämä kevät on ollut työntäyteinen, ja olen päässyt toteuttamaan itseäni molemmilla osaamisalueillani. Useimmiten työn alla on koko paketti, mutta toisinaan osioista vain toinen. Olen pannut merkille, että toimittajan ja valokuvaajan töissä on vissi ero.

Ensinnäkin valmistautuminen. Kuvaamiseen valmistaudutaan lataamalla kameran ja salaman akut, tarkistamalla tyhjien muistikorttien määrä, arvioimalla kaluston tarve ja pakkaamalla kamerareppu valmiiksi. Vielä ovenraossa mietitään ja tarkistellaan: onko kaikki varmasti mukana, vara-akutkin?

Haastatteluun valmistaudutaan tarkistamalla, että kynästä tulee  mustetta ja muistikirja on mukana. Toisinaan tutustun haastateltavan taustoihin netissä jo ennakkoon. Toisaalta haluan luottaa ensivaikutelmaan ja ennen kaikkea, että haastateltava kertoo minulle asiat omin sanoin. Siksi en liikaa nojaudu nettitietoon.

Itse H-hetki on kuvaajan roolissa se hetki, kun työ tehdään. Aivot käyvät ylikierroksilla, katse hakee sopivaa miljöötä, valoa ja asentoa. Kuvaaminen on usein fyysisestikin rankkaa, ja pieni jännityskin kuuluu asiaan. Onnistumisen tunne syntyy, kun on oivaltanut jotain erityistä ja saanut sen tallennettua muistikortille.

Haastattelu sen sijaan on useimmiten rentoa jutustelua, tutustumista ja höpötystä, tyhmienkin kysymysten esittämistä, kynän savuamista muistikirjan sivuilla. Kiireettömän leppoisia haastattelutuokioita pidän työni parhaana antina. Koen liki viikoittain sellaisia virkistäviä kohtaamisia, joista ammennan virtaa pitkäksi aikaa. Uudet ihmiset saavat näkemään maailmassa uudenlaisia asioita ja paras palaute on haastateltavan vilpitön hymy ja innostus.

Siinä missä valokuvaajan työssä on jälkitöinä jäljellä enää tekninen osuus, kuvien käsittely, toimittajan työ on vielä käytännössä kokonaan tekemättä. Millaiseksi juttu päässäni muotoutuu, miten saisin sen naputeltua sekä itseni että haastateltavan näköiseen muotoon? Onnistumisen tunne syntyy samoista asioista kuin kuvaamisessakin: siitä, kun on oivaltanut jotain erityistä ja saanut sen tallennettua tekstiksi.

 Sekä kuvaaminen että kirjoittaminen ovat luovaa työtä. Erilaisia, mutta silti lopulta melko samanlaisia. Työprosessit poikkeavat toisistaan mutta ovat kuitenkin monella tapaa samanlaisia. Tuotantoketjun päässä oma osuuteni työstä loksahtaa konkreettiseksi kokonaisuudeksi valmiissa lehdessä.

Lue toimittaja Saga Skiftesvikin blogista Kesä-Kalevan muotikuvauksista.

Silmät sisäänpäin

Maanantai 22.3.2010 - Kati

Koin vastikään pienimuotoisen herätyksen – tai pitäisikö sanoa kopautuksen – kun kävin tekemässä juttua uutuuslaji lämpöjoogasta läheisellä Teknopalatsi-salilla. Paikan omistaja-toimitusjohtaja Jaana Heiskanen ja joogaohjaaja Merja Sarkkinen riisuivat ronskisti joogan kaikesta mystiikasta ja elämää suuremmasta filosofiasta, jonka minäkin olen kuvitellut siihen liittyvän.

Yksinkertaisimmillaan lämpöjoogatunnilla on vain yksi tehtävä: saada ihmiset kuuntelemaan omaa kehoaan. Kuulostaa helpolta? Niin minäkin ajattelin. Totuus on kuitenkin se, että fyysinen suorittaminen on meille nykyihmisille paljon helpompaa kuin henkinen pysähtyminen. Rehkiminen, veren maku ja maitohapot ovat ikään kuin tae siitä, että olemme ansainneet vähintäänkin sen papukaijamerkin. Kuka sitä nyt pelkästä hengittelystä itseään kiittää?

Rauhoittuminen on käynyt yhä hankalammaksi. Työasiat tahtovat pyöriä mielessä nukkumaan mennessä ja joskus keskellä yötäkin. Kotisohvalle lysähtäessä mielessä ovat ne kymmenet kotityöt, jotka ainakin pitäisi suorittaa alta pois ennen kuin on lepohetkensä ansainnut.

Teknopalatsin mind studiossa rauhoittuminen on tehty helpommaksi. Lempeä musiikki, tunnelmallinen valaistus ja ohjaajan komento tyhjentää pää kaikesta ylimääräisestä auttavat alkuun. Loppu on sitten itsestä kiinni. Silmien kääntäminen sisäänpäin onnistuu sinnikkäällä harjoittelulla.

Lämpöjooga on muuten ihana laji. Eräs haastateltava sanoi kuvaavasti, että se on kuin tunnin etelänloma.

Lue jutun alku ja katso kuvagalleria Sanomalehti Kalevasta.

Tätä en vaihda

Maanantai 18.1.2010 - Kati

Näinä päivinä tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun päätin, ettei minusta toimistotöihin ole. Ei heräämään seitsemältä ja puskemaan aamuruuhkassa työpaikalle kirosanoja sadatellen, ei tottelemaan komentoja ja mittaamaan työni arvoa kellokortilla. Ei palaamaan kotiin rättiväsyneenä ja sysäämään rakkainta harrastustani masentavaksi pimeäurheiluksi. Yrittäjäksi ryhtymistäni en ole neljän vuoden aikana kertaakaan katunut.

Toki vastoinkäymisiä on tullut. Ensimmäisen yrittäjävuoden joulukuussa sain viiden tuhannen euron ennakkoverolaskun, sillä kukaan ei ollut kertonut minulle, että yrittäjän verotettava tulo tarkoittaa tuloa menojen jälkeen. Osallistuin kyllä useampaankin free-infoon, mutta henkilökohtaisesti en juurikaan kostunut siitä, että vuosikymmeniä alalla toimineet freeammattilaiset ylenkatsoen hymähtelivät aloittelijoiden tyhmille kysymyksille.

Minulla ei aloittaessani ollut ketään, jolle esittää tyhmiä kysymyksiäni, joten opin monen asian kantapään kautta. Kuten sen, että yrittäjän kilometrikorvaus on tuplasti enemmän kuin freeverokorttilaisen ja että omassa asunnossa sijaitsevasta työhuoneestakin kannattaa tehdä vuokrasopimus. Alvillisesta ja alvittomasta myynnistä, veroilmoituksista (niin, niitä on kaksi) tai alati ahdistavista eläkeasioista puhumattakaan.

Sittemmin olen tehnyt kaikkeni, jotta voisin itse helpottaa aloittelevien friikkujen alkutaivalta. Olen rohkaissut, neuvonut ja jakanut erehdykseni. Neljän vuoden aikana olen kerännyt melkoisen määrän tietoa, ikään kuin käynyt tässä työni ohessa kokonaan uuden koulun. Se on sitä työtä, josta kukaan ei yrittäjälle maksa. Niin kuin ei maksa vuosilomista, paperinpyörityksestä ja sairausloman ensimmäisistä kolmesta päivästäkään. Tai niistä viikoista, kun töitä ei yksinkertaisesti ole.

En silti vaihtaisi mihinkään toimistohommaan sitä vapauden tunnetta, sitä palkitsevuutta ja niitä flow-kokemuksia, joita työstäni saan. En höyryävää aamuteetä kirkasvalolampun valossa omassa työhuoneessani, en kiireettömiä lounaita ystävien ja kollegojen kanssa. Enkä etenkään niitä lukuisia punaposkisia aurinkohetkiä, joihin minulla on karvakuonojen ja hulmuharjojen kanssa etuoikeus, joka tuntuu toisinaan miltei liian hyvältä ollakseen totta.  

Perästä kuuluu - palaute, nimittäin

Tiistai 22.12.2009 klo 9.41 - Kati

Freelance-toimittajalle palautteen saaminen on harvinaista herkkua. Usein käy niin, että lukijat lähettävät palautteensa toimitukseen, eikä se koskaan saavuta jutun tekijää.

Viime kuukausina olen kuitenkin saanut nauttia tästä harvinaisesta herkusta oikein isolla kauhalla. Koirat-lehti julkaisi vastikään koko vuoden numeroidensa Paras juttu -äänestysten tulokset, ja ilokseni huomasin kahden juttuni päässeen TOP kolmosiin. Tämähän se on sitä parasta palautetta, suoraan lukijoilta tullutta. Lupaan lisätä kyseiset jutut referenssisivustolleni, kunhan saan pyytämäni pdf-versiot toimituksesta.

Mieltäni lämmitti vastikään toinenkin huomionosoitus: tekemäni nettisivusto oli valittu Kotisivukoneen jälleenmyyjien marraskuun parhaaksi sivustoksi. Valitettavasti en voi sivustoa vielä paljastaa, sillä se julkaistaan vasta tammikuun puolella. Nettisivujen tekeminen on minulle uusi aluevaltaus, joten tuntui hyvältä saada heti tunnustusta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin.

Ihan mahtavalta tuntui myös se palaute, jonka kaveri minulle välitti. "Mä luen aina ne Katin elokuvajutut Kalevasta", oli kaverin kaveri sanonut. Tämän suuntaista palautetta olen usein saanut ihan suoraankin, ja se lämmittää kovasti. On upeaa tietää, että juttujani suorastaan fanitetaan. Se jos mikä antaa mielekkyyttä työhön!

 

Kiireettömyyttä lainaamassa

Perjantai 20.11.2009 - Kati

Kirjaston käyttö on lisääntynyt taantuman myötä, kertoivat uutiset. Ihanaa, ajattelen minä. Loputtomat kirjarivistöt ja hiljaiset lukusalit ovat jälleen arvossaan. Ihmiset ymmärtävät hyvän päälle.

Ala-asteaikoina kirjastoauton kääntyminen lähipysäkillä oli viikon kohokohta. Tunnustan olleeni lukutoukka, aina nenä kiinni kirjasta. Parhaana sadesunnuntaina saatoin ahmia kolme hevoskirjaa. Luin ruokapöydässä, kesäpäivinä riippukeinussa ja illalla peiton alla salaa taskulampun valossa. Happi meinasi loppua. Saunassakin olisin lukenut, mutta minulla oli tuolloin vielä rillit – niin kuin lukutoukilla yleensä. Satunnaiset vierailut pääkirjastoo n olivat tuohon aikaan juhlaa, mutta mökkipaikkakunnan pikkukirjasto se vasta todellinen aarreaitta oli.

Opiskeluaikoina kirjaston merkitys muuttui. Sieltä ei enää haettu lukuelämyksiä tai ihania uutuuksia, vaan hyllyjen välissä tallustettiin luennoitsijan jakama kirjalista kourassa, osumia bongaten. Noihin aikoihin kirjastojen tietokannat siirtyivät nettiin, mutta täytyy sanoa, että moinen edistyksellisyys meni minulta kokonaan ohi pakollisia tiiliskiviä kahlatessa. Lukemisesta meni muutenkin vähän maku, kun sille ei koskaan ollut aikaa. Niskat tulivat kipeiksi painavien kirjakassien kantamisesta. Myöhästymismaksut alkoivat kasautua.

Aivan viime vuosina olen oivaltanut uudelleen kirjaston merkityksen. Siis hyvänen aika, sieltähän saa ilmaiseksi sen, mistä kaupassa pitää pulittaa pitkä penni. Uutuuslevyt voi koekuunnella (varausmaksu 50 senttiä!) ja paikallaan junnaavat kirjat jättää suosiolla kesken. Ostomorkkista ei tarvitse tuntea eikä miettiä, kuka huonon levyn haluaisi.

Aivan erityisiä ovat kuitenkin olleet ne perjantai-iltapäivät, kun olen astunut hiljaiseen lähikirjastoon, viipyillyt hyllyjen välissä, löytänyt kiinnostavia teoksia ja selaillut rauhassa tuoreimmat naisten- sisustus- ja käsityölehdet. Olen huomannut, että kirjastosta voi lainata myös jotain sellaista, mikä ei ole kaupan laisinkaan: nautinnollisen kiireettömyyden.

Kielikylvyissä

Tiistai 20.10.2009 - Kati

Kesäkuussa löysin itseni istumasta sunnuntailounaalla ison italialaisperheen keskellä. Sardinialaispuutarhan auringonpaisteeseen katettu kiireetön lounas piti sisällään noin seitsemäntoista toinen toistaan herkullisempaa ruokaa, ja kuten italialaiseen tapaan kuuluu, runsaasti keskustelua: kuulumisten vaihtoa, herjanheittoa, jutustelua. Huomasin ällistyksekseni ymmärtäväni lähes kaiken. Jopa vitsit.

Tuohon mennessä olin matkallani keskustellut kamerani teknisistä ominaisuuksista vossikkakuskien kanssa, tivannut paninien täytteitä ja ostanut juustoa paikallisen marketin palvelutiskiltä - italiaksi, tietenkin. Lisäksi olin salakuunnellut ruotsalaisperheiden keskusteluja ravintoloissa ja esittänyt brittituristia rasittavalle suomalaismiehelle (hänhän se aloitti keskustelun englanniksi).

Elokuussa harpoin vesilätäkköjen yli Kööpenhaminan Raatihuoneentorilla, kun matkaseurani kysyi kelloa. "Puoli kolme", vastasin katsomatta kelloon, sillä vieressäni harppova italialaisturisti oli juuri vastannut samaan kysymykseen omassa porukassaan. Kööpenhaminan lentokentällä tiesin myös rauhassa odottaa matkalaukkujen saapumista, sillä ensin olivat vuorossa Lyonin laukut, näin kuulin ranskalaisturistien puhuvan - ranskaksi.

Kielitaito on ihmeellinen juttu. Asia, jolle en kouluaikoina pistänyt paljoakaan painoa. Muistan jopa ajatelleeni, että on epäreilua, että meidän suomalaisten pitää päntätä koulussa vieraita kieliä, kun englantilaiset pärjäävät joka paikassa omalla kielellään.

Tällaisten sattumusten kautta sitä havahtuu huomaamaan, että kielitaito on rikkaus, varsinainen aarre. Ja vieläpä sellainen, jota ei rahalla voi ostaa, eikä koskaan kukaan varastaa. 

Keskinkertainen on kaunista

Maanantai 5.10.2009 - Kati

Tein jokin aikan sitten Ylen Elämä pelissä -ohjelman onnellisuustestin. Itse testistä ei jäänyt mieleeni muuta kuin se, että siinä pyrittiin kovasti vertaamaan omaa onnellisuutta muiden hmisten onnellisuuteen. Mitä järkeä siinä sitten on?

Testin lopussa seisoi kuitenkin lause, joka pisti ajattelemaan. Se liittyi osioon, jossa testin tehneet saivat jättää omat onnellisuusvinkkinsä muille. "Paras on hyvän pahin vihollinen", jotakuinkin niin se meni. Kirjoittaja oli mielestäni osunut asian syvimpään ytimeen.

Paras on hyvän pahin vihollinen. Ala-asteaikoina muistan kokeneeni itseni huonoksi, kun käyttäytymisen ja huolellisuuden numerot olivat todistuksessani aina yhdeksän. Eivät kymppejä, kuten kympintyttö-ystävilläni. Niillä, jotka saivat keväisin stipendejä ja joista opettaja puhui aina tietyllä äänensävyllä. Yläasteella sain erittäin hyviä numeroita niistä aineista, joista pidin, ja lukiossa aloin saada erittäin huonoja numeroita niistä aineista, joista en pitänyt. Tuohon mennessä olin kuitenkin tajunnut jo jotain olennaista.

Nimittäin sen, ettei täydellisyyden tavoittelu ole vaivansa arvoista. Hyvä tai keskinkertainenkin riittää monessa asiassa, ja päästää paljon helpommalla. Enkä tarkoita sitä, että olisin aina mennyt sieltä, missä aita oli matalin, vaan sitä, että ihminenhän panostaa jo luonnostaan siihen, mistä pitää. Verta, hikeä ja kyyneleitä ei oikeasti tarvita. Kenenkään ei tarvitse olla kaikessa paras. Olen joutunut läheltä seuraamaan, kuinka jatkuva täydellisyyden tavoittelu tekee ihmisen onnettomaksi. Edellä mainitsemassani onnellisuustestissä minun, keskivertotaapertajan, pisteet olivat keskivertoa paremmat.

Koululaitosta tai yhteiskunnan asenteita en tällä oivalluksellani ikävä kyllä muuta. Koulutodistuksissa vertaillaan edelleen keskiarvoja, täydellisyyden paineita kasataan monilla elämänalueilla. Työelämässä peräänkuulutetaan superihmisiä.

Pitäisi vain lopettaa vertailu muihin ja uskaltaa päättää, että tähän olen nyt tyytyväinen, vaikkei se ehkä paras olekaan. Ei ole helppoa, eihän?

Syksy, TOP 5

Sunnuntai 20.9.2009 - Kati

Nuoruudessani oli ajanjakso, jolloin syksy oli vuodenajoista julmin, sillä se pakotti minut kaupunkiin, jota en tuntenut kodikseni. Tätä nykyä löydän syksystä jo hyviäkin puolia.

1. UUDEN ALKU. Syksy on aina eräänlaista uudelleensyntymisen aikaa. Käsi ylös se, joka ei syksyn inspiroimana järjestelisi elämäänsä kesän jäljiltä kokonaan uuteen uskoon, suunnittelisi uutta, parempaa elämää. Siinä missä vuodenvaihde on minulle yleensä turhien lupauksien aikaa, syksyllä on mahdollisuus tehdä todellisia muutoksia. Kunpa tänä syksynäni tekemäni päätökset pitäisivät.

2. SYKSYYN VOI PUKEUTUA. Kuka kaipaa kesämekkoja ja hellehepeneitä, en minä ainakaan! Syksy tuo joka vuosi tullessaan kauniita värejä, ihania materiaaleja, lämmintä ja suloista. Tänä syksynä pukeudun petroolinsiniseen samettimekkoon ja violetteihin legginseihin.

3. PIMENEVÄT ILLAT. Juujuu, tämä on klisee. Toissailtana laitoin tulen takkaan taas monen kuukauden tauon jälkeen. Sitä rauhoittavaa fiilistä ei voi sanoin edes kuvata. Kynttilätkin on kaivettu taas esiin.

4. IHAN PARHAAT RATSASTUSKELIT. Aloitin ratsastuksen alkeiskurssin 25 syksyä sitten. Sen jälkeen joka syksy olen nauttinut harrastuksestani aina enemmän kuin edellisvuonna. Syksyiset maastot, syyskuinen aurinko ja punaiset posket. Parempaa ei ole.

5. KOTIMAISET OMENAT. Omasta puusta tuli tänä syksynä viisi omenaa, mikä on kaksi enemmän kuin viime syksynä. Onneksi niitä saa kaupasta lisää.

Nörtit koodaa!

Lauantai 5.9.2009 klo 12.02 - Kati

Opiskelin ensimmäiset alkeet html-kielestä joskus 90-luvun puolella. Ei tarttunut päähän, ei. Ihmettelin, miksi pitäisi osata sellaista siansaksaa, kun oma ammattitaito on aivan muualla. Keskittyisin mieluummin sisältöön.

Sittemmin kirosin monet kerrat toimimattomia ja päivityksissään jälkeen jääneitä nettisivuja. Myös omiani, jotka tuntuivat olevan aina retuperällä. Freelance-toimittajalle - kuten monelle muullekin pienyrittäjälle - toimivat ja ajantasaiset nettisivut ovat tärkeä markkinointikeino, ehkä jopa tärkein. Muistan jupisseeni lähipiirilleni tilanteen älyttömyyttä. Olisin halunnut keskittyä sisältöön.

Vastikään löytyi se, mikä oli vain odottanut löytymistään: työkalu, jolla humanistikin osaa tehdä nettisivut. Lopputuloksen voitte itse arvioida. Jos pidätte näkemästänne, ottakaa yhteyttä minuun ja laittakaa oma tilauksenne vetämään.

Minä keskityn nyt sisältöön.