Ensimmäinen elokuva

Pääsin ensimmäisen kerran elokuvateatteriin joskus teini-ikäisenä. Teatteriin, konsertteihin, balettiin ja jopa oopperaan minua kyllä raahattiin jo pentuna, mutta elokuvaelämyksiä ei meidän perheessämme harrastettu.

Kriitikkona kirjoitan usein lastenelokuvista. Useimmiten katson elokuvat pressinäytöksissä, mutta silloin, kun satun ennakkonäytökseen aidon lapsiyleisön kanssa, yritän tahallani viivyttää poislähtöä ja höristellä korviani. Mitä ne tykkäsivät? Naurattiko? Jännittikö?

Lapsiyleisölle suunnattuja elokuvia tulee tätä nykyä paljon, ja niiden taso on vaihteleva. Tykkään itse eniten yksinkertaisista, lasten maailmassa pysyttelevistä, visuaalisista elokuvista, kuten vaikkapa Risto Räppääjästä. Aina plussaa, jos vitsit naurattavat aikuistakin, sillä aikuisethan lapsia teatteriin vievät.

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali järjestettiin jälleen viime viikolla, ja minulle järjestyi aivan erityinen elokuvakokemus. Paitsi, että vuoden 1942 Bambi on itsessäänkin elämys, oli se nyt aivan erityinen, sillä leffaseuranani oli poikani 2 vee.

Touhu-ikäisen pylly jaksoi pysyä penkissä eväiden voimalla 45 minuuttia, eli reilun puolet elokuvan kestosta. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, ettemme nähneet elokuvaa loppuun asti. Ensiaskel elokuvien maailmaan on nyt otettu.