Olen Kati, aikaoptimisti

Torstai 1.8.2019 - Kati

Tuon pikkuhomman ehtii tässä varmasti vielä. Bussin lähtöön on viisi minuuttia, josko ehtisin apteekissa vielä käväistä. Puoli tuntia varmaan riittää aamutoimiin ihan hyvin, joten torkutanpa tässä vielä kaikessa rauhassa.

Olen aikaoptimisti. Luin termin naistenlehden artikkelista ja tunnistin heti itseni. Aikaoptimisti suhtautuu pohjattoman toiveikkaasti aikaan. Siis ajattelee, että sitä olisi jotenkin yllikyllin tässä vielä ennen kuin pitää jo olla jossain tai olla valmista. Suomeksi sanottuna olen viimetippatyyppi.

Johtuu varmaankin siitä, että inhoan odottelua. Pyörämatka keskustaan kestää meiltä leppoisasti polkien noin puoli tuntia. Silti lähden kahtakymmentäviittä vaille ja saan polkea kieli vyön alla. Vastatuuli kun sattuu olemaan, vannon, että ensi kerralla lähden ajoissa.

Elokuviin menen harvoin ennen kuin mainokset ovat jo alkaneet. Juhliin en koskaan mene etuajassa.

Ennen myöhästelin usein. Olen myöhästynyt myös junasta ja lentokoneesta. Nykyään yritän ajoittaa itseni minuutintarkasti sovittuun aikaan sovittuun paikkaan. No eihän se aina onnistu, kas, kun en ole yksin liikenteessä.

Teen työhommat yleensä vasta viimeisen takarajan lähestyessä, vaikka ihan hyvin voisin tehdä ne hyvissä ajoin. Aikaoptimisteilla tosin on kova suorituskyky paineistetussa tilanteessa. Minäkin olen tehokkaimmillani kiireessä, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ehkä juuri siinä on syy, miksen saa aloitettua aikaisemmin. 

Ehkä olisi fiksua opetella aikarealistiksi. Lähteä vaikka tuntia ennen pyöräilemään ja nauttia maisemasta.

Julkaistu Sanomaehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aika kiire ajanhallinta deadline

Unohda kerrankin se kiire

Torstai 4.8.2016 - Kati

Terve!

No mutta terve! Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa!

No mitäpä sitä, ookko lomilla?

Lastaan tomaatteja pussiin tavaratalon hevi-osastolla ja seuraan toisella korvalla tuntemattomien keskustelua. Lomilla ollaan, mökillä on oltu, tultiin käväsemään kaupungissa. Mukavasti on ilimoja ollu.

Tämä on vain yksi spontaani keskustelu, jollaisia kuulee liikkuessaan kaupungilla kesäkuukausina. Satunnaiset tuttavat törmäävät toisiinsa ja alkavat jutella. Joskus vaihdetaan pintapuoliset kuulumiset, joskus vähän enemmän. Marjatan selekä on vihotellu, eläkkeellä ollaan molemmat, lastenlasten kanssa on touhuttu, mutta eihän sitä jaksa samalla tavalla ku nuorena. Juu, Herukasa asutaan, mihinkä me sieltä.

Olen pahoillani että salakuuntelen, mutta on vain niin mukavaa nähdä, että ihmisillä on aikaa pysähtyä. Näilläkin kahdella on selvästi elettyä menneisyyttä. Yhteisten tuttavienkin kuulumiset käydään läpi. 

Miksei tällaisia keskusteluja kuule useammin? Arkena ihmisillä on kiire, paahdetaan laput silmillä ruokakauppaan ja äkkiä kotiin neljän seinän sisään. Jouluruuhkassa joskus törmää tuttuihin, mutta eihän toppatakissa kukaan jaksa jäädä hikoilemaan ja kuulumisia vaihtamaan. Sitä paitsi: kaikilla on se maksimaalinen kiire.

Kesällä ei ole kiire. Mitäpä jos tulisitte käymään? Onko sulla vielä mun numero? Ei mulla mittään älypuhelinta. Ens viikolla soppii hyvin. Joo, keskiviikko vaikka. Sirpa laittaa vaikka kallaa.

Hymyilen tomaattieni takana. Kohdatkaa ihmiset toisenne. 

Kesällä on hyvää aikaa laittaa vaikka kallaa vanahoille ystäville.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 4.8.

1 kommentti . Avainsanat: kiire, kesäloma, vanhat ystävät, salakuuntelu