"Jos en ratsastaisi, olisin kireä ja tyhmä lehmä"

Perjantai 23.10.2015 klo 21.58 - Kati

Otsikko on suora lainaus Katja Ståhlin blogikirjoituksesta Anna-lehden verkkosivuilla. Kolahti. No niinpä!

Olen ratsastanut 31 vuotta. Pisin taukoni on ollut viisi kuukautta. Ratsastus on siis aina kuulunut elämääni, arkeeni, viikkorytmiini. Lyhyesti sanottuna: etuoikeuksiini.

Tänä syksynä sydämeeni on tulvinut rakkaan harrastukseni parissa erityinen ilo ja kiitollisuus. Olen nimittäin ikään kuin palannut alkuun: ratsastan taas samoissa puitteissa joissa ratsastin ensimmäisellä omalla hevosellani yli kaksikymmentä vuotta sitten. 

Se tuntuu ihan älyttömältä! Omasta mielestäni olen se sama heppatyttö kuin silloin, on tapahtunut ihan hassu aikahyppy. Seuraan vierestä, kun silloinen tallikaverini pitää estevalmennusta omalle tyttärelleen, joka valkoisine satuponeineen näyttää ihan samalta kuin tuo tallikaveri silloin jotain 25 vuotta sitten. (yhtenä päivänä tallikaveri ratsasti ponia, ja minun piti ihan hieraista silmiäni, että 80-luvullako tässä yhtäkkiä ollaan!)

Facebook-tuttavistani varmaan puolet on heppaihmisiä, läheisistä ystävistänikin moni. Meille heppaihmisille on aina olemassa yhteisö, joukko samankaltaisia, niitä, joiden kanssa joskus käytiin samalla tallilla. 

Nämä ihmissuhteet eivät ole yhdentekeviä: puolituttujenkin hevosnaisten keskuudessa lymyää erityinen auttamisen meininki. Olen ziljoonat kerrat elämässäni törmännyt tähän mitä moninaisimmissa tilanteissa. Juuri tänään huikkasin pienen avunpyynnön Facebookiin, ja hetki sitten se konkretisoitui kotiovellani puolitutun heppaihmisen toimesta.

Useinhan käy niin, että lähellä olevia asioita on vaikea nähdä kauempaa. Minä sain osuvan muistutuksen muutama viikko sitten, kun olin kuvauskeikalla liikuntarajoitteisten ihmisten keskuudessa. Lounaspöydässä keskusteltiin ratsastusterapiasta. Siitä, miten hyvää hevonen tekee ihmiselle, kuinka ratsastusterapia on mieletöntä terapiaa mielelle, hermostolle ja fysiikalle. Puhuja poti vaikeaa MS-tautia ja kertoi, kuinka oli joutunut pyörätuoliin sen jälkeen, kun Kela ei enää korvannut hänelle ratsastusterapiaa. Sattumaa, tai ehkä ei?

Siinä minä istuin hiljaa ja mietin, että minä olen saanut nauttia tätä terapiaa 31 vuotta. Se on ehkä juuri se syy, ettei minusta ole tullut kireää ja tyhmää lehmää.

P.S. Tänä viikonloppuna ratsastuksen huippunimet kokoontuvat jälleen Helsinki Horse Show’hun. Minulla on tänäkin vuonna ilo seurata (etänä tällä kertaa) pohjoissuomalaisten ratsastajien (edellä mainittu tallikaveri heidän joukossaan) kisaviikonloppua ja naputella muutamat rivit aamun Kalevaan. Ratsastus on ennen kaikkea hienoa urheilua!