Sininen tussi

Tiistai 10.10.2017 klo 21.20 - Kati

Painoin koko kevään duunia melko hulluna. Käynnissä oli useita isoja, inspiroivia projekteja. Kesälläkin tuli väkerrettyä monenlaista, kun ne helteet eivät sitten koskaan saapuneet.

Siispä tämän syksyn tärkein työkaluni on ollut sininen tussi. Olen merkannut sillä kalenteriini vapaapäiviä "oikeista töistä", eli näistä moninaisista sisällöntuotantohommista jotka ovat ns. leipälajini. Sinisellä merkattuina päivinä kaikenlainen laskutettava työ on kielletty. Nuo päivät on pyhitetty luovuudelle, liittyi se sitten musiikkiin, saumurilankojen värivalintoihin tai vaikka tanssimiseen.

Sillä mitä järkeä olisi olla oman työnsä herra, jos ei voisi myöntää itselleen hövelisti vapaapäiviä? Haluan ajatella, että itseni työllistäminen on minulle keino hidastaa ja tehdä töitä vähemmän.

Jo useana vuonna käynnissä ollut #mukavamarraskuu-projektini on siis ikään kuin valloittanut koko loppuvuoden. Siitä pitää huolen sininen tussi.

Tähän loppuun laitan muutaman kuvan Kreetalta, jossa olin mukana lauluntekijöiden leirillä syyskuun puolessa välissä. En tiedä mitä järkeä oli istua sisällä pimeässä huoneessa kun ulkona oli 34 astetta lämmintä, mutta ainakin olin aivan fiiliksissäni ja sain monta uutta tekstiä tehtyä.

P.S. Puuhaa ei silti ole tästä syksystä puuttunut, päinvastoin. Olen muun muassa edistänyt hartiavoimin taloudellisen riippumattomuuden unelmaani, joka nytkähtikin nyt oikein toden teolla liikkeelle. Siitä lisää ehkäpä joskus myöhemmin!

Istun tässä ja tuijotan merta.

Maanantai 7.9.2015 klo 18.27 - Kati

Monesti arjen keskellä tuntuu, että olisi ihanaa ottaa luova irtiotto. Varata mökki meren rannalta, laittaa villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Kirjoittaa niin, että pöly lentää näppiksestä.

Arjen keskellä on nimittäin helppo uppoutua arkisiin asioihin, suorittaa tehtäviä toinen toisensa perään. Mutta annas olla, kun pitäisi synnyttää jotain uutta. Tyhjän paperin kammoa ei ehdi syntyä, kun konetta ei moisissa aatoksissa ehdi (tai uskalla) edes avata.

Olen huomannut, että luovuuteni purskahtelee pintaan matkoilla. Lentokoneissa, busseissa ja junissa on jotenkin kai niin irti arkisista ajatuksista, että tekstiä alkaa syntyä. Vaihtuvat maisemat (no, ei lentokoneessa ehkä) ruokkivat jotain alkukantaista uuden alkua. Tekstiä syntyy.

Tämä luova kirjoittaminen on minulle vielä suhteellisen uusi juttu, vaikka onkin nykyisellään ihan olennainen osa työtäni. Ja nyt puhun laulunteksteistä. Vaalin niitä pääkopassani kuin kalleimpia aarteitani, säästellen kirjotan ulos yhden kerrallaan ja sitten pidän taas taukoa. Ikään kuin pelkäisin, että ammennan itseni tyhjiin, jos alan liian toimeliaasti niitä paperille siirtämään.

Ja tässä minä nyt olen jo monta tuntia tuijottanut merta. Varasin mökin, laitoin villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Sitten vilkuilin vähän facebookkia ja vastasin pariin työmeiliin ja... niinpä niin. Nyt ihmettelen, etten ole saanut mitään aikaan koko päivänä.

Onneksi huomenna on uusi päivä tuijotella merta.

P.S. Olen sentään jotain saanut aikaankin. Katri Metson upeasti tulkitsema Mitä silloin jää (säv. Maki Kolehmainen) julkaistiin heinäkuun lopulla ja ylsi Yle Radio Suomen soitetuimpien listalla ykköseksi. Sijoituimme kollegan kanssa toiselle sijalle myös lasten tangomusiikin sävellys- ja sanoituskilpailussa Mä karkaan Argentiinaan -nimisellä biisillä, jota oli älyttömän hauska tehdä!