Joululaulujen erikoisnainen

Keskiviikko 28.12.2022 - Kati

Otsikko, jolla toimittaja Niina Hentilä otsikoi juttunsa minusta Forum24-lehteen, hymyilyttää. Tottahan tuo on, kirjoittamistani joululauluista saa jo kokonaisen biisilistan tehtyä – kälyni voi todistaa, hän oli kuulemma sellaisen nyt joulun aikaan tehnyt!

Oli mukavaa ja hämmentävää istua taas ”väärällä” puolella pöytää, eli haastateltavana. Minua on viime vuosina haastateltu useita kertoja, liittyen milloin sanoittamiseen, milloin asuntoihin ja remontteihin. Syksyllä olin Radio Kalevassa haastateltavana jälkimmäisestä aiheesta, ja radiohaastis se vasta oli jännittävää! 

Se, mikä näitä kahta mainitsemaani haastattelutilannetta yhdisti, on ammattitoimittaja. Täytyy nimittäin samaan hengenvetoon todeta, että ihan jokaiseen haastatteluprosessiin en ole ollut tyytyväinen. Kun toimittaja kysyy, sopiiko haastattelu tehdä sähköpostilla, minulla vähän särähtää korvaan. Olen kuitenkin suostunut, ja lopputulema on se, että kun juttu ilmestyy, niin sehän on minun itseni kirjoittama! Olen itse valinnut melkeinpä kaikki sen sanamuodot ja rajannut aiheen. Jatkokysymyksiähän sähköpostihaastattelussa harvoin tehdään.

Jatkokysymykset, ne nimittäin ovat toimittajan ammattitaidon mittari ja koko keskustelun suola! Osaava toimittaja osaa kaivaa pikkuisen syvemmälle, kysyä ajatusta, tunnetta tai tilannetta jonkin sanotun takana. Hän saattaa tökätä liikkeelle sellaisiakin pohdintoja, joita ei ole tullut itse edes ajateltua. Näin kävi Niinankin kanssa. Hän kysyi hyviä kysymyksiä!

Mitä opin tästä kokemuksesta? Ainakin sen, että aion jatkaa valitsemallani tiellä toimittajana, ja se valitsemani tie on keskusteleva haastattelu. Haastattelutilanne on minusta parhaimmillaan silloin, kun se ei ole yksipuolinen tenttaus, vaan sekä toimittaja että haastateltava antavat itsestään. Enkä koskaan jätä tilaisuutta olla kysymättä jatkokysymystä, kun aihe on kiinnostava!

Forum24:n jutun voi lukea täältä. Lauluista puheen ollen, syksyyn mahtui pari hienoa hetkeä. Toinen oli Kurren kipuaminen Syksyn Sävel -kilpailun kakkoseksi sanoittamallani kappaleella Sä oot aina mulle syy. Toinen oli Suvi Teräsniskan joulukonsertti Nokia Arenalla 5000-päiselle yleisölle. Joulun henki oli konsertin avausbiisi<3.

Lauantaitansseissa

Torstai 19.7.2018 - Kati

Kävin aidolla, oikealla tanssilavalla ensimmäistä kertaa muutama kesä sitten. Nuijamiesten lavalla Ylikiimingissä esiintyi Marita Taavitsainen ja kesäilta oli Kiiminkijokivarressa niin kaunis kuin vain olla saattaa. Olin aivan häkeltynyt. Maisemista, tunnelmasta, musiikista. Ihmiset olivat hyvällä tuulella ja tanssijalka vipatti yhdellä jos toisellakin.

Tanssilavalle ei tulla örveltämään, sen huomasi heti. Monet olivat liikkeellä autolla, eivätkä innokkaimmat tanssiparit malttaneet välissä käydä kuin hörppäämässä vettä, ja taas mentiin. 

Parien menoa oli ilo seurata. Oulussa jos missä osataan nämä tanssijutut!

Siksi olikin mahtavaa huomata, että tanssikansa pääsee joraamaan nyt myös Hietasaaressa, missä tanssilla onkin pitkät perinteet. Piipahdin pari viikkoa sitten Ilo Oulun lauantaitansseissa, ihan uteliaisuuttani. 

Ja mitä koinkaan! Upeat puitteet, iloisia kasvoja ja häkellyttävän hauskan näköistä menoa. Oulun oma tyttö Pakosen Johanna tarjoili yhtyeineen jalan alle menevää mussiikkia ja sopivan höpöjä juttuja. 

Tanssikansa vaihtoi paria lennosta ja muutamien menoa piti jäädä ihan ölövinä toljottamaan, niin hauskalta ja vaivattomalta heidän tanssinsa näytti. Iso osa tanssijoista oli muuten minua nuorempia! Tuohon fiilikseen pitäisi päästä mukaan! Uskaltautuisinko tanssikurssille, joita Ilolla järjestetään joka viikko?

Taannoinen ilta Nuijamiesten lavalla jäi mieleeni siinä määrin, että kirjoitin sen inspiroimana laulun jonka Esa Nieminen sävelsi. Sen nimi on Suomi-filmin tyttö ja se löytyy Dannyn Lauluista tehty -nimiseltä albumilta.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 19.7.

Kameran väärällä puolella

Torstai 26.1.2017 klo 13.00 - Kati

Olen vuoden alkajaisiksi päätynyt naamani kanssa kahteen eri lehtijuttuun. Onpa ollut todella yllättävää ja outoa istua sillä toisella puolen pöytää.

Ensimmäinen jutuista julkaistiin Sanomalehti Kalevassa 17.1. Se koski sanoittamista - ja unelmia. Niitähän pitää olla! Itsekin kannoin tätä olkapäälläni peräti parikymmentä vuotta, ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Huh! Jutun teki Pia Kaitasuo ja kuvat otti kesken kiivaan luomisprosessin Teija Soini.

Toinen juttu julkaistiin heti seuraavana päivänä Kauppalehdessä, ja se käsitteli taannoisessa blogipostauksessakin sivuamaani YEL-asiaa. Kolmas sääntöhän kuului: "Älä maksa YELiä kuin sokea kana." Jutun teki toimittaja Päivikki Pietarila ja kuvat otti lempparikuvaajani Mikko Törmänen.

Että kyllä tässä nyt on naamaa kulutettu lehdissä, parempi häipyä jälleen vähin äänin kameran taakse :).

Kiitollinen tänään

Torstai 14.7.2016 klo 20.21 - Kati

Kävin viime viikolla Koitelinkoskella joogaamassa. Ajattelin, että jos nyt johonkin ulkoilmajumppaan saan kesän aikana ahterini raahattua, niin ehdottomasti tuonne. Oli kyllä ihan mielettömän rauhoittavaa kuunnella kosken kohinaa ja joogata ulkona!

Ohjaaja Kirsi Lehtosaari kehotti pariinkin otteeseen harjoituksen aikana miettimään asioita, joista juuri tänään tuntee kiitollisuutta. Olen pitänyt eräänlaista kiitollisuuspäiväkirjaa (hih, kyllä!) aina marraskuussa, kun vietän ikiomaa #mukavamarraskuu -hihhulikuukauttani, mutta ei minun nytkään tarvinnut kiitollisuuden aiheita kaukaa hakea.

Yksi erityinen kiitollisuuden syy putkahti postilaatikosta muutama viikko sitten. Tutkintotodistus! Olen nyt uudelta ammatiltani virallisesti lauluntekijä. Kolme vuotta sitten haarautunut uusi elämänpolku on ollut ihan mieletön matka ja parasta on, että kaikki on vasta alussa. Silti jokainen, joka tuntee näyttötutkinnot, tietää, ettei sellainen ole mikään läpihuutojuttu vaan vahva ammattitaito pitää osoittaa jo näytössä.

Voi, miten kiitollinen tästä kaikesta olenkaan. Ja ensi kuussa julkaistaan uutta musaa!

Kuvat: minä ja Mikko

Keltainen toukokuu!

Sunnuntai 1.5.2016 klo 14.59 - Kati

Vuonna 1995 Oriveden opiston pihassa vaahterapuut kirkuivat kaikissa mahdollisissa väreissä. Ensimmäinen tempaisuni napanuorasta oli johdattanut minut vuodeksi hämäläiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan kirjoittamista, sillä salaa haaveilin, että voisin jollain konstilla tehdä siitä joskus itselleni ammatin. Mikään muu ala ei kiinnostanut.

Tuona syksynä elämä oli pelkkää mahdollisuutta, juuri niin kuin se 18-vuotiaalle on, ja kaikkiin mahdollisuuksiin halusin uskoa.

Keltaisessa, Sony-merkkisessä kannettavassa soittimessa CD-levy pätki aina, kun osui pyörällä kuoppaan. Floridasta ostettu vekotin oli henkireikäni, koska se kantoi mukanaan musiikin. Viis kuopista.

Aikakoneen Odota oli tuolloin kova sana. Baari-illan aikana dj soitti sen monta kertaa. Baari-iltoja oli viikossa monta. 

Opistovuosi päättyi palaan kurkussa. Se tuntui lopulta, mutta olikin vasta alkua. Tehdessäni muuttosiivousta ensimmäiseen omaan kämppääni, toukokuussa 1996, soitin cd-soittimessa täysillä Aikakoneen Keltainen-sinkkua, jonka olin ”lainannut” silloisesta työpaikastani johon levy-yhtiöt lähettivät uutuuksia. 

Toukokuu tuntui totisesti keltaiselta ja kesä ihanalta, vaikka en edelleenkään tiennyt, mikä minusta tulisi isona. Mutta ei sillä ollut mitään väliäkään. Tahdoin mennä, kokea ja lentää vaikka tähtikaaren taa.

Vierähti vuosikymmen, ennen kuin kirjaimet alkoivat asettua ammatillisiin uomiin ja tein kuin teinkin kirjoittamisesta itselleni ammatin. Vielä toinen vuosikymmen ja tajusin, että voisin tehdä kirjaimilla vielä paljon enemmän: lauluja! Melkein harmittaa että se piti tajuta näin myöhään, mutta asiathan tapahtuvat juuri silloin kun niiden aika on. 

On jälleen keltainen toukokuu ja minä olen virallisesti keski-ikäinen. Tennareilla on silti kevyt kävellä.

Kuvia Aikakoneen keikalta Oulun Bar Ihkusta parin viikon takaa. Mikä energia!

Istun tässä ja tuijotan merta.

Maanantai 7.9.2015 klo 18.27 - Kati

Monesti arjen keskellä tuntuu, että olisi ihanaa ottaa luova irtiotto. Varata mökki meren rannalta, laittaa villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Kirjoittaa niin, että pöly lentää näppiksestä.

Arjen keskellä on nimittäin helppo uppoutua arkisiin asioihin, suorittaa tehtäviä toinen toisensa perään. Mutta annas olla, kun pitäisi synnyttää jotain uutta. Tyhjän paperin kammoa ei ehdi syntyä, kun konetta ei moisissa aatoksissa ehdi (tai uskalla) edes avata.

Olen huomannut, että luovuuteni purskahtelee pintaan matkoilla. Lentokoneissa, busseissa ja junissa on jotenkin kai niin irti arkisista ajatuksista, että tekstiä alkaa syntyä. Vaihtuvat maisemat (no, ei lentokoneessa ehkä) ruokkivat jotain alkukantaista uuden alkua. Tekstiä syntyy.

Tämä luova kirjoittaminen on minulle vielä suhteellisen uusi juttu, vaikka onkin nykyisellään ihan olennainen osa työtäni. Ja nyt puhun laulunteksteistä. Vaalin niitä pääkopassani kuin kalleimpia aarteitani, säästellen kirjotan ulos yhden kerrallaan ja sitten pidän taas taukoa. Ikään kuin pelkäisin, että ammennan itseni tyhjiin, jos alan liian toimeliaasti niitä paperille siirtämään.

Ja tässä minä nyt olen jo monta tuntia tuijottanut merta. Varasin mökin, laitoin villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Sitten vilkuilin vähän facebookkia ja vastasin pariin työmeiliin ja... niinpä niin. Nyt ihmettelen, etten ole saanut mitään aikaan koko päivänä.

Onneksi huomenna on uusi päivä tuijotella merta.

P.S. Olen sentään jotain saanut aikaankin. Katri Metson upeasti tulkitsema Mitä silloin jää (säv. Maki Kolehmainen) julkaistiin heinäkuun lopulla ja ylsi Yle Radio Suomen soitetuimpien listalla ykköseksi. Sijoituimme kollegan kanssa toiselle sijalle myös lasten tangomusiikin sävellys- ja sanoituskilpailussa Mä karkaan Argentiinaan -nimisellä biisillä, jota oli älyttömän hauska tehdä!