Olin jo kymmenkesäisenä unelmatyössäni

Sunnuntai 27.7.2025 - Kati

Olin ensimmäisessä kesätyössäni kymmenkesäisenä, ehkä jo aiemmin. Suvullamme oli kesäpaikka Keski-Suomessa, ja siellä vietettiin aina koko kesä. Kesätyöni oli seuraava: meidän piti serkkutytön kanssa huolehtia kaivosta käsienpesuvettä huussiin. Homma vaati itsenäistä ajattelua ja oma-aloitteisuutta: huussissa oli hanallinen vesisäiliö, jonka pintaa meidän piti tarkkailla. Ei ollut hyvä homma, jos säiliö pääsi vajumaan loppuun ja pomojen eli aikuisten piti komentaa vedenhakuun. Painavan vesiämpärin kantaminen oli kuitenkin sen verran epämiellyttävä työ, ettei sitä aivan ilokseen hoidellut. Elämässä oli paljon kiinnostavampaakin tekemistä, joten kymmenen minuutin uhraus työnteolle tehtiin usein aivan viime metreillä.

Isoisä maksoi vesihuollosta kiinteän palkan aina perjantaisin, ehkä viisi markkaa. Se hupeni keräilykortteihin, barbinvaatteisiin ja -hevosiin kylän kemikaliossa. Säästämisestä tajusin sen verran, että jos halusin samettipintaisen hevosen, siihen piti säästää useamman viikon palkka.

Kiinteän kuukausipalkan päälle oli mahdollisuus ottaa urakoita. Sellaisia olivat kertaluontoisemmat työt kuten muun muassa puiden pinoaminen, joista saattoi saada ekstraa.

Lapsen näkökulmasta mökkikesiä leimasi työleirimäinen vivahde. Toisin kuin kaupungissa, maalla oli tietysti koko ajan jotain yleishyödyllistä häärättävää. 

Tämä kaikki oli tietysti osa isoisän rahakasvatussuunitelmaa: hän lienee ajatellut, että lasten on hyvä oppia, ettei raha kasva puussa ja että suvun yhteisössä jokainen tekee osansa yhteisen viihtyvyyden eteen. Isoisä itse oli ponnistanut köyhästä martinniemeläisperheestä osuuskauppauralle ja johtotehtäviin. Hänen ensimmäisiin työtehtäviinsä oli kuulunut valmistelevat työt kyläkaupalla ennen ovien avaamista. Itsenäistä otetta ja oma-aloitteisuutta tarvittiin.

Suunnitelma ei jäänyt tähän, sillä isoisä hoksasi tukea myös luovaa työtä. Hevoshulluina, kirjoittamista ja piirtämistä rakastavina tyttöinä me väkersimme serkun kanssa kesäisin omaa lehteä, ja isoisästä tuli ensimmäinen (köh, ainoa) tilaajamme. Höpölöpöheppajuttumme eivät kiinnostaneet häntä varmasti pätkääkään, mutta se kiinnosti, ilmestyikö lehti ajallaan perjantaisin ja nähtiinkö tuotoksen eteen sen verran vaivaa, että siitä kehtasi pyytää tilaajalta rahaa.

Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että olin kymmenkesäisenä unelma-ammatissani. Myöhemmin minusta tuli toimittaja, jonka asiakkaat arvioivat ihan samoja asioita kuin ensimmäinen tilaajani: tuleeko aineisto ajallaan ja onko palkkio linjassa sisällön kanssa.

Kun nyt mietin noita kesiä, näen isoisän rahakasvatuksessa nerokkuutta. Paitsi rahaa, tienasin myös taitoja ja ymmärrystä maailmasta ja työelämästä. Opin, että raha ei tosiaan kasva puussa, mutta omalla yritteliäisyydellä ja sillä, että homman hoitaa hyvin, on mahdollista vaikuttaa palkkapussinsa kokoon. 

Opin, että luova työ on työtä siinä missä suorittavan portaan vedenkantokin. Vielä nykyäänkin olen myös aika haka pinoamaan polttopuut.

Kolumni on julkaistu Kalevassa 27.7.2025.

Vuoden 2017 kymmenen opetusta

Keskiviikko 10.1.2018 klo 21.32 - Kati

1. Ittensä kannattaa pistää likoon. TV-sarjan kuvauksiin, valokuvamalliksi, jääkylmään avantoon.
2. Jaa tietoa. Saat sen triplana takaisin.
3. ”Vitun hyvä!” on oikeastaan paras mahdollinen kiitos työelämässä. Toimii.
4. Treeni on tahtokysymys. Kiireisimpänäkin päivänä, vaikka työkeikkojen välissä. Hiki kuivuu hiustenkuivaajalla.
5. Opettele sanomaan ”ei”. Saat pian sanoa ihan uusille, mahtaville jutuille ”kyllä”.
6. Ihmisiä voi moikata myös virtuaalisesti, vaikka ei tuntis ennestään. Seuraa molemminpuolista hyvää pöhinää.
7. Tomaatteja ei kannata esikasvattaa siemenistä. Ei kannata. 
8. Älä tyydy siihen, ettet osaa. Opettele. Hanki tietoa. Viime vuoden aikana testatut tavat lisätä tietoa: kirjat, koulutukset, webinaarit, facebook-ryhmät, kantapään kautta. Jälkimmäinen koetusti tehokkain. 
9. Unelmat on tehty toteutettaviksi. Jotain voit tehdä jo tänään. Ai et voi? Kuule kyllä voit.
10. Tarjoa kaverille sushit. Saatat kuulla vauvauutiset ekana ;)

Pari sanaa unelmista

Tiistai 11.4.2017 - Kati

Hymyilin, kun silmiini osui Instagram-feedistäni (@kvaljus) yllä oleva valokuva. Otin sen lokakuussa Luovan Laboratorion järjestämillä yrittäjien aamukahveilla. Muistan, kuinka arvoin lähtemistä (yleensä en lähde ikinä koskaan mihinkään aamukahdeksaksi, etenkään lokakuussa) mutta lähdin kuitenkin. Nimilappuni taakse oli kirjoitettu tällainen haaste.

Yksi asia johti toiseen, niin kuin elämässä(ni) tapana on, ja tuon aamun seurauksena löysin itseni paitsi tapaamisesta tuntemattoman kanssa, tammikuun puolella myös toteuttamassa unelmia, muiden ja omia. Somasen Unelmakiihdyttämö oli ja on upea konsepti, jossa nuoret musiikintekijät pääsevät tekemään biisin kokeneen mentorin kanssa. 

Nettisarjana ulos tulleesta materiaalista leikataan parhaillaan tv-sarjaa. Olin sanoittajana mukana neljässä jaksossa, ja tuon rupeaman aikana oivalsin jotain olennaista unelmista. Unelmat nimittäin, ne eivät tule odottamalla vaan tekemällä. Niiden eteen pitää nähdä vaivaa, ja vähintäänkin puhua niistä ääneen. Ihan noloistakin.

Unelmakiihdyttämön lisäksi tänä keväänä on tapahtunut paljon muutakin. Olen kirjoittanut tekstejä lastenlauluihin, joiden ympärille koottu hauska, koiramainen spektaakkeli Vahtikoiran vieraanvara sai ensi-iltansa Mikkelin kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten. Vahtikoira Veikon keikkakalenterin löytää hänen Facebook-sivuiltaan. 

Unelmat ovat olleet vahvasti läsnä myös isossa sisällöntuotantourakassa, jonka saimme Mikon kanssa Oulun yliopistolta: eri tieteenalojen opiskelijoiden ja alumnien tarinat ovat suunnattu lukiolaisille, jotka vielä miettivät omaa suuntaansa. Olin kerrassaan vaikuttunut näistä fiksuista ja päämäärätietoisista ja opiskelijoista. Opiskelijatarinat löytyvät täältä.

Muistan hyvin itseni ja ajatukseni parikymppisenä, vaikka olin silloin vasta puolessa välissä nykyistä elämääni. En minä silloin tällaisesta elämästä osannut unelmoidakaan.

Kameran väärällä puolella

Torstai 26.1.2017 klo 13.00 - Kati

Olen vuoden alkajaisiksi päätynyt naamani kanssa kahteen eri lehtijuttuun. Onpa ollut todella yllättävää ja outoa istua sillä toisella puolen pöytää.

Ensimmäinen jutuista julkaistiin Sanomalehti Kalevassa 17.1. Se koski sanoittamista - ja unelmia. Niitähän pitää olla! Itsekin kannoin tätä olkapäälläni peräti parikymmentä vuotta, ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Huh! Jutun teki Pia Kaitasuo ja kuvat otti kesken kiivaan luomisprosessin Teija Soini.

Toinen juttu julkaistiin heti seuraavana päivänä Kauppalehdessä, ja se käsitteli taannoisessa blogipostauksessakin sivuamaani YEL-asiaa. Kolmas sääntöhän kuului: "Älä maksa YELiä kuin sokea kana." Jutun teki toimittaja Päivikki Pietarila ja kuvat otti lempparikuvaajani Mikko Törmänen.

Että kyllä tässä nyt on naamaa kulutettu lehdissä, parempi häipyä jälleen vähin äänin kameran taakse :).