On etuoikeus saada tehdä merkityksellistä työtä

Keskiviikko 26.4.2023 klo 16.33 - Kati

Kolmen remonttivuoden jälkeen olen taas tänä vuonna keskittynyt ydinosaamisalueeseeni, eli freetoimittajan töihin. Vaikka maailman myllerrys tuntuu tässä työssä ja muutama asiakas on kilpailuttanut sisältöjään ja näin ollen jäänyt pois omista asiakkaistani, on puhelin myös pirissyt mukavasti uusien asiakkaiden toimesta.

Ilahdun aina, kun saan tehdä omia arvojani tukevaa, merkityksellistä työtä. Uskon melko naiivistikin, että sisältöjä tuottamalla voi joskus vaikuttaa lukijan ajatteluun ja ehkä joskus jopa toimintaankin. Oulun yliopisto on rakas asiakkaani, jolle olemme Mikon kanssa tehneet monenlaisia sisältöjä. Viimeisimpänä ilahdutti kohtaaminen ihanan Sennin kanssa, jonka tarina ehkä houkuttelee opintoja pohtivia naisia matemaatisille aloille. Senni ainakin oli yläkoulun kemian opena aivan elementissään!

Sydäntä läikähdyttävän merkityksellinen oli myös juttu, jonka sain tehdä Invalidiliiton It-lehteen. Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajaopiskelijat järjestivät työpajatyyppisiä tanssitunteja kaikenkehoisille – tunnille sai tulla pyörätuolissa tai kävelykepin kanssa, ja jokainen sai tehdä tasollaan. Olen itsekin harrastanut hiukan tanssia nuorena aikuisena, ja tämä juttukeikka sai taas muistamaan, miten mieletön voima tanssilla oikeasti onkaan.

Uskon, että myös vaikkapa Annikasta kertova juttuni voi antaa jollekulle velkavankeudessa tai taloudellisessa ahdingossa pyristelevälle toivoa. Oli myös merkityksellistä saada kirjoittaa juttu Limingan kunnan innovaatioista ruokahävikin pienentämiseen ja mielenterveyspalvelujen saatavuuteen liittyen.

Merkityksellistä työtä saan tehdä myös musiikintekijänä. Pyrin usein ujuttamaan biisiin palan omaa sydäntäni, kuten vaikkapa Tuohimaan Luota hyvään -kappaleessa, jonka tekstin kirjoitimme yhdessä Lauri Tuohimaan kanssa jo kauan ennen sotaa.

Kun paha ruudun valtaa taas
ja lööpit huutaa hulluuttaan
kun ihmisiä tuomitaan
silti luota hyvään
Kun kansat nostaa aseitaan
ja toiset hylkää kotejaan
kun epätoivo vallan saa
vielä luota hyvään

"Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone"

Sunnuntai 23.10.2022 - Kati

Kuukausi auringossa - miksi ei?

Sunnuntai 15.5.2022 - Kati

Koronavuosi on kirkastanut arvojani

Keskiviikko 30.12.2020 - Kati

Vuoden loppua kohti mentäessä sosiaalisessa mediassa putkahtaa esiin meemejä vuodesta 2020. Yhdessä se on ollut raastinraudasta tehty vessapaperi, toisessa kuravedestä tehty jätskitötterö.

En tietenkään aliarvioi maailman hätää ja vakavaa koronatilannetta, mutta henkilökohtaisella tasolla kulunut vuosi on ollut minulle vuosi muiden joukossa. Ehkä jopa hiukan parempi kuin edeltäjänsä, sillä 2020 on avannut silmäni näkemään sen hyvän, mikä lähelläni jo on. Monia asioita, joita olen arvostanut jo ennen tätä kaikkea, arvostan nyt entistä enemmän.

Ensinnäkin olen huomannut, että viihdyn kotona vallan mainiosti. Kevään kotikaranteeni ei ollut mikään kynnyskysymys. Ei myöskään kesä ilman pidemmälle suuntautuvia reissuja. 

Työskentelen jo valmiiksi kotoa käsin, ja olen jo aikaa sitten pistänyt merkille, että aamuruuhkaton elämä sopii minulle. Lapsen etäkoulu pisti hiukan haastetta työkuvioihin, mutta niistäkin selvittiin.

Kuten monet muut, innostuimme remontoimaan nurkkia ja pistämään turhaa tavaraa kiertoon. Tuli tarpeeseen. 

Inhoan tungosta ja ihmisjoukkoja, ja siksi kaupassakäynti ei koskaan ole kuulunut suosikkipuuhiini. Koronavuoden myötä perheemme on järjestäytynyt tässä asiassa entisestään. Tavoite on, että viikosta selvittäisiin maksimissaan kahdella kauppareissulla. Suunnitelmallisuutta se kyllä vaatii.

Espanjan tuntien päättyminen kuin seinään kirpaisi kyllä vähän. Natiivi opettaja oli ihana, ja harmittaa, ettei saatu vaihtaa adióksia. Huomaan ajatusteni vaeltavan jo aikaan, jolloin espanjan ryhmän kokoon saaminen ei olisi fyysisestä etäisyydestä kiinni. Jospa Juan pistää vielä Teams-ryhmän pystyyn, riippumatta siitä missä päin maailmaa asuu. Uskon, että monta muutakin fiksua keksintöä syntyy tämän vuoden seurauksena.

Löysin Woltin ja mahdollisuuden tilata ravintolaruokaa kotiovelle. Tapasin inspiroivia ihmisiä kävelylenkeillä. Löysin monta uutta, hyvää podcastia. Vaihdoin kuntosaliliikunnan ulkoliikuntaan ja kokeilin myös kotitreeniä. Testasin uusia kasvisruokareseptejä ja leivoin jopa pullaa.

Lompakkoni kiittää kaikista niistä säästetyistä seteleistä jotka sinne jäivät, kun kaikenlainen ylimääräinen kaupungilla haahuilu ja toisaalta myös reissut ja pikkujoulut oli peruttu. 

Kiitos, vuosi 2020. Muistutit minua siitä, että onni löytyy läheltä. Uskon, että ansiostasi osaan jatkossa käyttää aikani ja rahani entistä viisaammin.

Kolumni on julkaistu myös Mun Oulu -kaupunkimediassa.

Erikoisen kevään jälkeen tavallinen kesä

Keskiviikko 12.8.2020 klo 17.29 - Kati

Omenat alkavat olla kohta kypsiä. Koululainen lähti tänään kouluun.

Olipa epätavallisen kevään jälkeen ihanan tavallinen kesä. Freelancer-perheemme työt seisahtuivat keväällä kuin seinään, mutta onneksi meillä oli yhden sijoitusasunnon remontti päällä. Se piti meidät touhussa ja katseen pallossa: jaha, tehdään nyt sit tätä. Otimme kevään seikkailuna ja sellainen se kyllä olikin.

Onneksemme meillä oli kokemusta tästä tiiviistä perheen kesken olemisesta ja satunnaisista etätöistä jo kahdelta keväältä Fuengirolassa. Oikein nauratti, kun tajusin, että nyt ollaan lapsen kotikoulua lukuun ottamatta tismalleen samassa tilanteessa. Paitsi että ei menty iltapäivisin rannalle, kun ei menty mihinkään.

Remontti tuli valmiiksi ja kesä jatkui samaa rataa kuin kevätkin, eli juuri samoin kuin meillä kesät aina: kotona viihtyen, satunnaisia töitä tehden, nurkkia kunnostaen ja kahta lämmintä ateriaa päivässä kokaten. Yleensä pyrimme ajoittamaan matkustamisen (sekä kotimaassa että ulkomaille) koululaisten loma-aikojen ulkopuolelle, joten meille tämä ei ollut kummoisempaa kärvistelyä. Kotona on ihmisen hyvä. Kesä meni yhtäaikaa sekä nopeasti että hitaasti. Tänä vuonna sitä eivät rytmittäneet festivaalit eivätkä sukulointireissut.

Tavallisuus saisi mielellään nyt jatkua. Se tarkoittaisi meidän kohdallamme sitä, että lomilta palaavat asiakkaat alkaisivat tehdä tilauksia, haastateltavia voisi reilusti kätellä, ystävien ja kollegojen kanssa voisi sopia lounastreffejä. Saisi tykkäillä muusikkoystävien keikkapäivityksistä ja matkustaa junalla pääkaupunkiin työasioissa. Lapsen ainoa harrastus jatkuisi normaalisti, espanjantunnit käynnistyisivät taas ja salilla rohkaistuttaisiin lisäämään ryhmäliikuntatunteja.

Kaupassa voin edelleen käyttää käsidesiä mennen tullen ja ilahtua, kun kaikki pesevät yleisessä vessassa kätensä. Voin yskiä hihaan jos yskittää, ja huomioida turvavälit siellä ja täällä. Voin olla ahtautumatta väkijoukkoihin, jos vain saan silloin tällöin istahtaa ravintolan pöytään ja vaikka nauttia elävästä musiikistakin vielä tälle vuotta.

Tavallinen syksy, tulisitpa.

Asuntosalkku on perheemme kolmas puurtaja

Torstai 14.5.2020 klo 10.52 - Kati

Periaatteessa inhoan sanontaa ”pahan päivän varalle”. Se on kuin odottelisi maailmanloppua. Silti, sitähän käytetään. Esimerkiksi rahaa laitetaan säästöön ”pahan päivän varalle”, tai ainakin moni laittaa.

Minäkin – vaikka en koskaan ajatellut, että paha päivä osuisi joskus kohdalleni. Silti, en ole koskaan saanut kuukausipalkkaa – siis rahaa myös lomalla ja sairauspäiviltä. Itseni työllistävänä yksinyrittäjänä olen siis aina tiennyt, että puskuria on oltava, sillä mikään ei ole varmaa. 

Viisi vuotta sitten aloin rakentaa itselleni passiivista tulonlähdettä asunnoista. Takaraivossa oli varmaankin se paha päivä, vaikken edelleenkään oikein uskonut sellaiseen. Itse asiassa ostin ensimmäisen asunnonpuolikkaani eläkepäiviä ajatellen. Sitten aloin miettiä asiaa hiukan toisin. Ajatukseni oli, että olisi mukavaa, jos olisi sellainenkin tulonlähde joka toisi tuloja siitä riippumatta, teenkö töitä. Että onko minusta töihin. Että onko minulle töitä.

Omistan tällä hetkellä osuuden kymmenestä asunnosta, joista kaksi on remontissa. Täytyy sanoa, että kun yhteiskunta pari kuukautta sitten pikavauhtia pysäytettiin, olin aika lamaantunut. Nyt se paha päivä sitten tuli! Työt vähenivät, eikä kolmasluokkalaisen kotikoulu oikein sovi yhteen kirjoitustöiden kanssa.

Tottakai olen huolissani maailman tilasta, yhteiskuntamme tulevaisuudesta, tulevista töistäni, puolisoni työtilanteesta, kanssayrittäjien taloudellisesta tilanteesta ja vuokralaisteni maksukyvystä. 

Asuntosalkku on perheemme kolmas puurtaja. Kun nämä käsillä olevat remontit on saatettu loppuun (toinen jo parin viikon sisään, jee!), salkku tuo vastikkeiden ja lainanlyhennysten jälkeen talouteemme yhden keskituloisen palkan verran tuloja. 

Kannatti antaa ajatus pahalle päivälle. 

P.S. Kuvassa on avainnippuni tänään, 14.5. Kaksi asuntoa on remontissa. Kolmas ostettiin eilen ja siitä on näytöt tänään illalla. Yhdessä vaihtui vuokralainen eilen, toisessa kuun lopussa. Yhteen asuntoon pitää käydä tämän viikon aikana vaihtamassa raitisilmasuodatin (koronan vuoksi kiinteistöhuolto ei tänä keväänä hoida sitä). Meillä on juuri nyt ruuhkaa!

Olen muuttanut suhtautumiseni aamuihin

Keskiviikko 25.3.2020 klo 10.08 - Kati

Kello tulee yhdeksän ja olen oikeastaan jo tehnyt kaikki päivän kriittisimmät työt, eli kirjoittanut kaksi juttua ja lähettänyt toisen niistä toimitukseen, toisen haastatellulle tarkistettavaksi. Ensimmäisestä laitoin jo laskunkin menemään. Olo on tehokas.

Aloitin työpäiväni tänään – siis tänäänkin – noin puoli kahdeksalta kahvikupillisen kanssa, vuosi sitten remontoidussa työhuoneessamme. Annoin aamun lehden jäädä laatikkoon ja pappajugurtin ja myslin kaappiin. Minulla oli tärkeämpää tekemistä, nimittäin työt.

Luin syksyllä artikkelin Daniel H. Pinkin kirjasta Milloin? Oikealla hetkellä toimimisen taito. Siinä puhuttiin kronotyypeistä eli siitä, kuinka jotkut meistä ovat aamuihmisiä, toiset iltaihmisiä ja suurin osa on jotain siltä väliltä.

Minä en ole ikinä ajatellut olevani aamuihminen. Toisaalta, kun katson puolisoani, tiedän, että hän ei ainakaan ole aamuihminen. Vaikken nouse talven pimeinä aamuina sängystä ylös innokkaana, ei minun silti tarvitse käynnistellä konettani aamuisin. Ehei. Minun aivonihan ovat skarpeimmillaan aamusta, tajusin. Iltapäivät sen sijaan tuottavat usein tuskaa. Luovan työn aloittaminen tuntuu silloin tervanjuonnilta. Lempipuuhaani iltapäivisin on vältellä töitä.

Daniel H. Pinkillä on yksinkertainen kaava, jolla lasketaan ihmisen ”virkkuusaika” puhtaasti yöunien keskikohdan perusteella. Ja mitä oivalsin? Minähän olen aamuvirkku! Ja mitä aamuvirkun tulisi tehdä? No tietysti ottaa kaikki hyvä irti aamukapasiteetistaan ja tehdä silloin ne kaikkein vaativimmat työtehtävät.

Mihin minä sitten olen aamuni tuhrannut? Sometteluun, laskujen maksamiseen, sähköpostisäätöön, lehden lukemiseen, pyykkikoneen täyttämiseen, keittiön siivoukseen… you name it! Kaikkeen aivan turhaan sähellykseen siis, jonka voisi aivan hyvin tehdä myös silloin, kun aivojeni arvokkain aika ei ole kulumassa.

Siispä olen viime lokakuusta lähtien muuttanut rutiinejani. Skippasin kaikki edelliset ja aloin paukuttaa tekstiä aina aamusta. Joskus yhden, joskus kaksi juttua. Yleensä ennen kymmentä olen valmis. Jos jokin keskittymistä vaativa kirjoitustyö jää tekemättä, tiedän, että sen hetki on seuraavana aamuna puoli kahdeksalta – ei siis iltapäivän kitutunteina, ikinä. 

Säntillistämällä aamuni vapautin siis myös iltapäiväni. Notkuva todo-lista ei enää seuraa minua pitkin päivää, sillä voin sanoa sille: aamulla. Kirjoitan myös, vaikkei minulla olisi ”mitään kirjoitettavaa” eli asiakkaalta tilattua työtä. Kuten tänään, kun kirjoitan tätä blogitekstiä. 

Päiväni jatkuvat siten, että yhdentoista maissa olen joko salilla (normaalioloissa) tai syömässä, ja lounaan jälkeen luen lehden ja somettelen pitkän kaavan mukaan. Iltapäivälle jäävät sälä ja haastattelut, jos niitä on.

Tämä on ollut kohdallani mullistava juttu, ja tuntuu älyttömältä, etten tajunnut tätä aiemmin. Ja kuinka tehokkaaksi tämä aamuvirkkumetodi onkaan osoittautunut nyt, kun meillä on huushollissa myös kotikoululainen.

Merkityksellistä tätä vuotta

Torstai 27.2.2020 klo 17.05 - Kati

Vuoden vaihteessa on ollut jälleen hyvä aika pohtia mennyttä ja tulevaa. Yhden naisen yritykseni syntymäpäivä oli 1.2. Tänä vuonna tuli täyteen jo 14 vuotta! 14 vuotta siitä kun ilman minkäänlaista yrittäjätaustaa tai -tukea pistin pystyyn oman pienen toiminimeni, sillä sopivia palkkatöitä ei vain ollut tarjolla. Jo tuolloin oli selvää, että yrittäminen on mun juttu, vaikken sen koukeroista mitään tiennytkään.

Yrittäjyys mahdollistaa sen, että työni vastaa arvojani. Tämän olen todella tajunnut vasta ehkä ihan viime vuosina. Aina on toki ollut selvää, että yrittäjyys on minulle oiva valinta siksi, että tärkeimpiin arvoihini kuuluu muun muassa vapaus. Yrittäjyys on ollut tapa yhdistää työ ja hevosenomistajuus, myöhemmin työ ja perhe.

Arvoihini kuuluu myös merkityksellisyys, ja se on tunne, jota saan työssäni kokea usein. Merkityksellisyys syntyy eri tavoilla. Toki on hienoa, jos voin auttaa yhtä ihmistä, asiakastani, sillä että pelastan hänet työtaakan alta tai hoidan asian, jonka hän joutuisi hoitamaan ylitöinään. Varsinainen merkityksellisyys syntyy kuitenkin silloin, kun saan vaikkapa toimittajana kertoa yleisölleni jotain merkityksellistä. 

Kotihoitotyötä tekevän lähihoitajan työpäivästä kertominen on merkityksellistä. Bambujätettä hyödyntävän biojalostamon nouseminen Intiaan suomalaisten toimesta on merkittävää ja siitä kertominen merkityksellistä. Oululaisesta tieteestä ja tulevista tieteentekijöistä kertominen on merkityksellistä. Maahanmuuttajaäitien maksuttomasta koulusta kertominen on merkityksellistä. Lukijoidensa elämänlaatua parantavan e-kirjan oikoluku ja kommentointi on merkityksellistä. Vaatteiden käyttöikää pidentävän Vaatelaastarin viestinnässä auttaminen on merkityksellistä. Muutamia mainitakseni.

Merkityksellistä on myös saada jakaa omia arvojani ja ajatuksiani kolumneihin, elokuvakritiikkeihin ja laulunteksteihin.

Tänä vuonna aion pyrkiä siihen, että kaikki tekemäni olisi jollain tavalla merkityksellistä. Huomaan olevani jo hyvällä tiellä.

Etätöihin Espanjaan vol 2

Tiistai 9.4.2019 klo 19.56 - Kati

Vietimme vuosi sitten puolitoista kuukautta Espanjan auringon alla. Kyseessä oli neitsytmatkamme Fuengirolaan ja eräälainen ihmiskoe: miten onnistuisi kahden freelancerin ja yhden alakoululaisen pidempi irtiotto logistisesti ja taloudellisesti? Olisiko matkassa joitain mutkia, joihin emme olisi osanneet varautua?

Olimme leikitelleet ajatuksella pidemmästä reissusta jo jokusen vuoden. Päätöksemme naulasi Fuengirolan kotikoulu, joka vapautti meidät ajatuksesta että meidän pitäisi hoitaa reissussa myös open hommat.

Kuusiviikkoinen sujui loistavasti ja päätimme jo tuolloin, että tämä otetaan uusiksi. Aloimme heti katsella sopivaa asuntoa, sillä kävelymatkaetäisyys koulusta ja lyhyehkö vuokrausaika asettivat haasteensa. Kaupunkiasuntojen kysyntä Fugessa on kova ja hinnat suhteellisen korkeat. Sopiva asunto löytyi Facebookin kautta syyskuussa.

Olemme nyt olleet täällä viikon, ja on ihanaa, kuinka arki on jo solahtanut uomiinsa. Koulupäivän pituus on puoli kymmenestä kahteen, ja siinä ajassa ehtii päivästä riippuen tehdä paljon tai vähän. Maanantaisin on putkirullausta ja espanjan tunti Sofia-opistolla, torstaisin kahvakuulatreenit rannalla. Olen jo kahvitellut tuttavan kanssa, löytänyt yhteisiä tuttuja ravintolan tarjoilijan kanssa ja käynyt äänestämässä. 

Asunto on suomalaisen omistajan, joten täältä löytyvät niin pussilakanat kuin imurikin. Ah! Lähikauppa on ennestään tuttu, ja sieltä on kannettu tutut kahvit, juustot ja aiolit. Mansikan ja parsan sesonki on parhaimmillaan. Viinihyllyllä on alle kahden euron pulloissa reippaasti valinnan varaa.

Kulmauksen kukkakauppa myy korianteria ruukussa ja tiistain markkinoilta kannoimme kilokaupalla hedelmiä ja vihanneksia, joita - kiitos syksyllä aloitettujen espanjan kielen opintojen - osasin nyt ostaa myös paikalliskielellä. Lauantain kirpparilta löytyi vitosella rantatuoli, jota aiomme hyödyntää myös talomme kattoterassilla.

Kotona vuokrasimme jälleen talomme, laitoimme auton seisontaan ja irtisanoimme tokaluokkalaisen ip-paikan. Olemme kasvattaneet passiivisten tulojen määrää viime vuodesta ja osittainen hoitorahakin pyörii vielä. Koulu maksaa 420 euroa kuukaudelta ja se on lentolippujen lisäksi oikeastaan ainoa ylimääräinen kuluerä. Teemme ruokaa kämpillä ja kävelemme tai käytämme julkista liikennettä.

Tällä kertaa emme raahanneet mukanamme tonneittain töitä, kuten viime vuonna pikku paniikeissa tulimme tehneeksi. Sain tosin kiinnostavan, aivan uudenlaisen projektiluontoisen työhomman, jonka pystyn hoitamaan etänä täältä. Aivan huippua!

Silti haluamme myös lomailla, nauttia auringosta ja pitkistä aamiaisista, loikoilla rannalla kuunnellen äänikirjaa, kävellä rannan päästä päähän. Merivesi on kylmää, mutta tiedän jo, että joku torstai treenin jälkeen pulahdan. Työt hoitukoon tässä sivussa ja vain sen verran, kuin on pakko. 

Tämä aika on liian arvokasta tuhlattavaksi nokka kiinni koneessa.

Yhdeksän kuukauden työhuoneremppa

Sunnuntai 17.3.2019 klo 14.00 - Kati

Olen läppäriyrittäjä. Voin pystyttää toimistoni meluisaan kahvilaan, uima-altaan reunalle tai kreetalaiseen tavernaan, ja olen pystyttänytkin. Tarpeen tullen se toimii minulle aivan hyvin, mutta ei pidemmän päälle.

Käytännössä tarvitsen työpisteen. En kestä leivänmuruja näppiksellä ja aikuisten oikeesti tarvitsen useimmiten hiirenhiljaisuuden työskennelläkseni. Kun kirjoitan, en voi kuunnella sanoja toisten ihmisten suusta tai radiosta.

Työhuoneemme oli remontissa yhdeksän kuukautta, ja sitä ennen toteutimme läppäriyrittäjyyttä reilun kuukauden Fuengirolassa. Olin siis liki vuoden ilman pysyvää työpistettä, ja se oli pääkopalleni raskasta aikaa.

Ajatuksena oli jo jonkin aikaa ollut laajentaa piharakennuksessa sijaitseva työhuonekoppero myös samankokoisen liiterin puolelle. Näin ollen uudesta työhuoneesta tulisi noin 25-neliöinen tila jossa mahtuisi myös harrastamaan. Ulkoliiteri rakennettiin edellisenä kesänä ja puutarhakamoille etsittiin uusi paikka. Järven suuntaan antava ikkuna ostettiin jo edellisvuonna Torista.

Remppa aloitettiin toukokuussa ja betonivaluasteelle se saatiin kesäkuussa. Remontin piti valmistua syksyksi, mutta syksy osoittautuikin yllättävän buukatuksi töiden suhteen. ”Pientä pintaremonttia” pitkitti myös se, että siitä ei tosiaan tullut pieni pintaremontti. Se alkoi maapohjan lapioimisella (8 kuutiota hiekkaa ulos ja saman verran sepeliä sisään) ja peltikaton vaihtamisella koko ulkorakennukseen. Suunnitelmat vaihtuivat siinäkin kohtaa, kun saimme koiranhoitopalkkioksi kaksi kattoon ripustettavaa joogaliina. Korotettu katto! Joo!

Epätoivo ei silti iskenyt. Hyvin suunniteltu, uusi, uljas työhuone oli koko ajan kirkkaana mielessä. Tiesimme, että siitä tule upea. Suunnitelmilla oli ja on lupa muuttua. Jouluna olohuoneessamme oli edelleen työpöytä ja varasto, ja keittiössä oli pino laminaattia. Makuuhuoneen nurkassa oli kaksi hyllyä, jotka pelastin Facebookin Roskalavalta jo kesällä.

Toisaalta oli hyvä, että töitä piisasi, sillä maksoimme remonttia sitä mukaa kun laskuja tuli, ja niitä tuli yhteensä 12 808 euron edestä. Kaikki mahdollinen tehtiin itse ja hankittiin kierrätettynä tai Roskalavalta, kuten seinämaalit. Tai sitten uutena Torista edullisesti, kuten komerot, laminaatit ja villat. Kyllä ei ole remontointi halpaa!

Tätä kirjoittaessani olen nauttinut uuden työhuoneemme feng shuista jo muutaman viikon. Kesällä ostetut hyllyt on kiinnitetty seinään ja joogaliinat kattoon. Tavarat ovat saaneet paikkansa ja olohuoneemme on jälleen olohuone. Täydellistä. Valmista!

Mikäs olis seuraava projekti?

Mitä ulkorakennuksen työhuoneremontti maksoi:
Työt ja vuokrat 4015 euroa (sis. sähkärin ja rakennesuunnittelijan työt)
Seinät ja sisäkatto 3483 euroa
Lattia 1798 euroa (sis. käytännössä koko pohjatyön 8 kuution sepelikuormasta lähtien)
Ulkokatto 2575 euroa
Tilpehöörit 937 euroa

Airbnb on elämää ja elämyksiä

Torstai 8.11.2018 - Kati

Kävimme syyslomalla piipahtelemassa Fuengirolassa, jossa viihdyimme keväällä kuusi viikkoa. Tällä kertaa majapaikkamme oli airbnb-majoitus Fugen keskustassa, itse asiassa ikkunasta näkyi keväinen talomme, joten kauas emme päätyneet. Lapsi oli viikon Fuengirolan kotikoulussa ja viihtyi jälleen mahtavasti!

- - - - - - -

Kirjoitan tätä Paloman ja Juanin söpön kaksion parvekkeella, jonne mahdun juuri ja juuri kahvikupposeni kanssa. Odottelen, että kello tulee kuusi ja iltapäivän välimerelliset auringonsäteet tavoittavat minut hetkeksi viereisten rakennusten välistä.

Paloma otti meidät vastaan iloisesti hymyillen ja esitteli pikku kaksionsa toiminnot. Lisäpeittoja löytyy kaapista, sohvasta saa vuodesohvan taittamalla selkänojan alas. Keittiön liesi ja kylppärin lämminvesiboileri toimivat sähköllä, huh.

Airbnb on jakamistalouden tuote. Vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi tullut mieleenkään majoittua jonkun ventovieraan kämppään, kaivella hänen kaapeistaan pasta-aineksia ja mittailla kahvia pressopannuun.

Ja kas, nyt se on aivan normaalia. Viimeksi, kun olin työreissulla Helsingissä, valitsin hotellin sijaan airbnb:n. Sain viihtyisän kaksion Kalliossa halvemmalla kuin halvimman hotellin. Asunnon omistaja oli iloinen Fred, jonka kirjakokoelmasta lainasin itselleni iltalukemista. 

Kesälomareissulla Jyväskylässä saimme nauttia Ida-Marian vieraanvaraisuudesta uudenkarheassa kaksiossa ydinkeskustassa.

Ei Airbnb aina täydellisen putkeen mene, mutta tavallaan se ei ole tarkoituskaan. Jakamistalouden idea on, että elämisen jäljet saavat niin sanotusti näkyä. Fred tykkää kovasta patjasta, ja tajuan sen vasta köllähtäessäni siihen itse. Paloman kämpässä ei tietenkään ole imuria, pussilakanoita tai tiskiharjaa. Viimeksi mainittuja löytyy onneksi lähikaupasta parilla eurolla.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 8.11.

Varpaat hiekkaan

Perjantai 4.5.2018 - Kati

Kirjoitan tätä blogipostausta Espanjan Fuengirolassa. Lennähdimme tänne koko perheen voimin kesää vastaan kuudeksi viikoksi, joista neljä olemme Mikon kanssa työskennelleet ja nyt sitten lomailemme loput.

Olimme miettineet pidempää oleskelua ulkomailla jo jokusen vuoden. Kun lapsi aloitti syksyllä koulun, tuumasimme, että se mahdollisuus sitten vissiin meni jo. Jostain muistimme syövereistä kaivoimme kuitenkin tiedon, että Espanjan Aurinkorannikolla olisi suomalainen koulu. Sellainen, josta voi ostaa lapselle paikan vaikka vain kuukaudeksi. Ja kyllä, Fuengirolan kotikouluun tutustuttuamme totesimme, että eihän meitä estä enää mikään!

Freelancerille pitkä loma on kaksinkertainen menoerä, sillä kukaan ei maksa loma-ajan palkkaa. Tämän dilemman koulu ratkaisi osaltamme: meillä olisi muutama tunti päivässä aikaa keskittyä töihin. No mitä töitä Espanjasta käsin sitten pystyisi tekemään? Suurin osa työstämme on juttukeikoilla juoksemista, joten sehän nyt ei ainakaan onnistuisi. Kun marraskuussa varasimme lennot ja Finnvillan kautta mukavan oloisen kaksion Fugen keskustasta, meillä oli vielä melko kalpea aavistus huhtikuun hommista. Mutta eipä sitä freelancer kotonakaan töitään tiedä puolen vuoden päähän, joten hommahan muotoutuisi kyllä, sen tiesimme.

Odotuksemme ovat ylittyneet moninkertaisesti. Fuengirolan kotikoulu on mitä mukavin ja kotoisin paikka ekaluokkalaiselle. Hän on lähtenyt sinne joka aamu lenkkarit innosta töpisten. Koulussa syödään eväät rannalla ja jaetaan yhteisiä oppimiskokonaisuuksia ja -kokemuksia isompien oppilaiden kanssa. Arvostan!

Fuengirola on paikkana pessyt kaikki ennakkoluulot. Siisti ja mukava pikkukaupunki, jossa emme ole törmänneet rikollisuuteen tai häiriöihin. Joka paikkaan on lyhyt matka, julkinen liikenne toimii ja ruokakaupasta saa tuoreita mansikoita (ja skumppapullon reilulla eurolla). Iloksemme olemme löytäneet paitsi rantabulevardilla lenkkeilyn, myös suomalaisen Sofia-opiston jumpat. Kahvakuulaa rannalla, sitä ei kotisali Oulussa tarjoakaan!

Töitä on riittänyt jokaiselle päivälle. Keväällä pystyimme ennakoimaan ja pakkaamaan mukaan sellaisia hommia, joita pystyy tekemään etänä. Niitä kertyi yllättävän paljon. Kuvankäsittelyä, aikaisemmin tehtyjen haastattelujen purkamista ja paikasta riippumattomia kirjoitustöitä. Olen myös tehnyt henkilöhaastatteluja ihan normaaliin tapaan puhelimitse, raapustanut yhden apurahahakemuksen ja tehnyt leffa-arvion katselulinkin avulla. Pari haastattelujuttua olemme tehneet myös täältä ja muutaman lauluntekstin kimppuunkin olen ehtinyt.

Mitä tämä lysti sitten maksaa? Koulu kustantaa 400 euroa kuukaudelta ja Fuengirolan vuokrat ovat Oulun tasoa, ainakin jos on vuokraamassa asuntoa kuukaudeksi tai kahdeksi kesäsesongin ulkopuolella. Kotona vuokrasimme lyhytaikasesti talomme ja salikorttimme ja säästimme iltapäiväkerho- ja autovakuutusmaksut tältä ajalta. Ekaluokkalaisen vanhempana olen myös osittaisella hoitovapaalla, mistä kertyy muutama kymppi kuukaudessa. Meillä on myös jonkin verran passiivisia tuloja jotka osaltaan helpottivat reissua. 

Ruuan piti olla Espanjassa halpaa ja monet tuotteet toki ovatkin, mutta meidän perheellä on mennyt täällä reilusti enemmän rahaa ruokakauppaan kuin kotona. Oliivit ja tapakset ovat ilmeisesti olleet turhan houkuttelevia. Myöskään ilmaista kouluruokaa ei täällä tietenkään ole, joten sekin näkyy kukkarossa. Vasta viime viikolla löysimme vihanneskaupan, jonka hiukan nuhjaantuneessa ”jämäkorissa” kaikki maksaa 50 senttiä kilolta. Oh, heaven!

Olemme pitäneet tarkkaa reissu-Exceliä, sillä ajatuksena on, että jotta tämä voidaan tehdä uusiksi, homma ei saa jäädä miinukselle. Lukemat näyttävät tällä hetkellä aivan mukavilta. Enemmänkin olisimme voineet hommia paiskia, jos olisimme tinkineet yleisestä fiilistelystä, liikkumisesta ja kiireettömistä aamukahveista.

Ainoat, mitä olemme kaivanneet, ovat imuri ja pussilakanat. Niitä onkin ollut sitten kyllä tosi kova ikävä. Kunpa joku keksisi nuo ylellisyystuotteet tänne Espanjaankin.

Kuvat: Mikko Törmänen ja Vili Valjus

Sininen tussi

Tiistai 10.10.2017 klo 21.20 - Kati

Painoin koko kevään duunia melko hulluna. Käynnissä oli useita isoja, inspiroivia projekteja. Kesälläkin tuli väkerrettyä monenlaista, kun ne helteet eivät sitten koskaan saapuneet.

Siispä tämän syksyn tärkein työkaluni on ollut sininen tussi. Olen merkannut sillä kalenteriini vapaapäiviä "oikeista töistä", eli näistä moninaisista sisällöntuotantohommista jotka ovat ns. leipälajini. Sinisellä merkattuina päivinä kaikenlainen laskutettava työ on kielletty. Nuo päivät on pyhitetty luovuudelle, liittyi se sitten musiikkiin, saumurilankojen värivalintoihin tai vaikka tanssimiseen.

Sillä mitä järkeä olisi olla oman työnsä herra, jos ei voisi myöntää itselleen hövelisti vapaapäiviä? Haluan ajatella, että itseni työllistäminen on minulle keino hidastaa ja tehdä töitä vähemmän.

Jo useana vuonna käynnissä ollut #mukavamarraskuu-projektini on siis ikään kuin valloittanut koko loppuvuoden. Siitä pitää huolen sininen tussi.

Tähän loppuun laitan muutaman kuvan Kreetalta, jossa olin mukana lauluntekijöiden leirillä syyskuun puolessa välissä. En tiedä mitä järkeä oli istua sisällä pimeässä huoneessa kun ulkona oli 34 astetta lämmintä, mutta ainakin olin aivan fiiliksissäni ja sain monta uutta tekstiä tehtyä.

P.S. Puuhaa ei silti ole tästä syksystä puuttunut, päinvastoin. Olen muun muassa edistänyt hartiavoimin taloudellisen riippumattomuuden unelmaani, joka nytkähtikin nyt oikein toden teolla liikkeelle. Siitä lisää ehkäpä joskus myöhemmin!

Kesä!

Keskiviikko 8.4.2015 - Kati

Aurinko! Noh, eilen satoi räntää, mutta nyt se paistaa. Olen virittäytynyt kesätunnelmaan viimeistelemällä viimekesäisiä juttuja. Se onkin ehkä paras keino saada tunnelmasta kiinni.

Eihän sitä talven pimeinä kuukausina meinaa muistaakaan, millainen ihanuus on Suomen kesä. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa Mikon ottamaa kuvaa yhteiseltä juttukeikaltamme Kleinbussin kyydissä. Päivä oli sateinen, mutta ei se tästä kyllä välity. 

Ja entäs nämä sitten: ensimmäistä kesäänsä viettävä maitovasikka ja ratsukoulutuksen alkeita opiskeleva kolmevuotias, joita kuvasin viime kesänä. Näiden kesäseikkailuista voit lukea toukokuussa ilmestyvästä Kesä-Kalevasta. Kyllä minulla on vahva aavistus, että eläimetkin ovat onnellisempia kesällä.

Minä ainakin olen. Kuluneen talven aikana en onneksi ole joutunut jäädyttämään näppejäni kovinkaan montaa kertaa, mutta sitäkin useammin olen säätänyt kuvauksia sellaisiin ajankohtiin, jolloin pilkahtaisi edes hitusen päivänvaloa. Tervehdin ilolla luonnollista valonlähdettäni, aurinkoa. Sen säteet lämmittävät jo ikkunan läpi. Kyllä se kesä sieltä saapuu. Siihen asti fiilistelen näitä viimekesäisiä tunnelmapaloja.

Eka kerta

Torstai 19.2.2015 klo 12.56 - Kati

Muistan hyvin ensimmäisen juttukeikkani kesällä 2003. Ystäväni oli töissä oululaisessa kaupunkilehdessä ja oli aikeissa mennä haastattelemaan suosikkibändiäni Nylon Beatia. ”Muista sitten kysyä sitä ja sitä”, minä preppasin tohkeissani. ”No mutta hei, sähän voisit tehdä sen haastattelun!”, ystävä innostui.

Opiskelin tuolloin viestinnän maisteriohjelmassa, mutta käytännön kosketus alaan oli olematon. Voi sitä paniikkia. Mietin kysymyksiä ainakin viikon etukäteen ja kirjoitin ne ruutupaperille, jota puristin hikisissä käsissäni astuessani oululaisen hotellin neukkariin. Siellä he olivat. Mun idolit!

Naikkarit olivat pahalla tuulella. Jo pari toimittajaa oli tullut edelläni ulos ihan raivona. Minä olin hermona.
”Moikka! Mä olen Kati siitäjasiitälehdestä. Toivotan teidät tervetulleiksi Ouluun siitäkin huolimatta, että meillä haisee tänään.” 

Se rikkoi jään (ja oli totta!). Jonnaa ja Eriniä nauratti. Haastattelu tehtiin hyvällä fiiliksellä, mutten vielä tuolloin osannut kunnella, kirjoittaa ja valmistella päässäni seuraavaa kysymystä samanaikaisesti. Haastattelun jälkeen pääni oli jännityksestä tyhjä, mutta kyllä siitä ihan kelpo juttu syntyi. 

Minulla oli voittajaolo. Muistan, kuinka yksi edelläni haastattelua tehnyt toimittaja tuli vielä illan konsertissa avautumaan, kuinka toivotonta duon haastatteleminen oli ollut. Tuleva toimittaja sisälläni heitti kuvitteellisen yläfemman.

Juhlistin helmikuun alussa pikkuruisen toiminimiyritykseni 9-vuotista taivalta ottamalla pari tanssiaskelta ja hypähtelemällä vähä-älyiseltä näyttäen (kotona). Yrittäjävuodet ovat olleet tiukkoja, vaihtelevia ja äärimmäisen antoisia. Mikä mahtava vapaus saada olla freelancer!

Pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon, joka kerta. Pitää löytää keinot rikkoa jää. Pitää jaksaa epävarmoja aikoja ja tehdä vapaudesta vahvuus. Pitää olla loputtoman utelias. Pitää hoitaa hommat sovitusti ja olla tinkimättä laadusta. Pitää uskoa ja uskaltaa.

Ja jos hommaan leipiintyy, pitää lähteä etsimään uutta. Niin kuin Naikkaritkin tekivät vielä samana vuonna.

Määrittele itsesi uudelleen

Perjantai 23.1.2015 klo 10.08 - Kati

Kävin viime viikolla katsomassa Johanna Vuoksenmaan tuoreen elokuvan Viikossa aikuiseksi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Aikuisten kesäleiriin sijoittuva elokuva sai hymyilemään. Ja pohtimaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja vetää ajankohtaisesta narusta hoksauttaessaan, että ihmissuhteemme ovat yhä tarkemmin valikoituneita. Somettuneessa maailmassa verkostomme ovat kaltaisiamme, ja olemme usein tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa jotka olemme elämäämme valinneet.

Tilanne, jossa pääsisi määrittelemään itsensä kokonaan uudelleen ilman kotiympyröiden tuttuja rooliodotuksia on monelle aikuiselle vieras. Mutta kuinka antoisaa se onkaan! Se, että saa luoda itsensä alusta puhtaalta pöydältä, selkiyttää itsellekin sitä, kuka oikein (sillä hetkellä) on. Turhan usein jäämme vanhoissa pari- ja ystävyyssuhteissamme vanhojen rooliemme vangeiksi.

Olipa kyse sitten uudesta työpaikasta, aikuisiän opiskeluista tai elokuvan tapaan henkisen kasvun kesäleiristä, kaikilla näillä tilanteilla on mahdollisuus synnyttää jotain aivan erityistä.

Kesäleiri! Siinäpä aivan erityinen konsepti. Jotain erityistä taikaa siihen sisältyy. Lapsuuden ratsastusleireiltä tuttu onnensekainen jännitys hiipi kutkuttavana minuun, kun toissa kesänä varasin itselleni leirin jonne lähdin itsekseni, ihan outojen tyyppien joukkoon. 

Mikä viikko siitä tulikaan! Vuoksenmaan elokuvan päähenkilön tavoin en palannut leiriltä entisenäni. Kyseinen leiri järjestetään tulevanakin kesänä ja on nimeltään Riimimylly.

P.S. Mielipiteeni kyseisestä leffasta voit lukea tämän päivän Kalevasta.

#mukavamarraskuu

Tiistai 2.12.2014 klo 15.48 - Kati

Marraskuu on aina ollut minulle vaikea kuukausi. Tämä pimeys. Jos saisin valita, lähtisin sitä pariksi kuukaudeksi pakoon jonnekin aurinkoon.

Tänä vuonna päätin kuitenkin kääntää asetelman toisin päin. Entäpä, jos pyhittäisin marraskuun kaikelle kivalle? Tekisin vain mukavia asioita enkä mitään, mikä tuntuisi pakolta? Jos unohtaisin kuukauden ajaksi rahan perässä juoksemisen ja tekisin niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi? Marraskuusta voisi tulla #mukavamarraskuu, jopa siedettävä kuukausi.

Tuumasta toimeen. Aloitin mukavan marraskuuni jo parin päivän verran lokakuun puolella, ja otin tavakseni kirjata päivittäin ylös päivän mukavat. Sain kaikkiaan 78 merkintää!

Liikuin aina kun voin, ja useimmiten valoisaan aikaan. Otin asiakseni järjestää lounaita ja treffejä ystävien kanssa. Treffasin kuukauden aikana 22 inspiroivaa ystävää – suurin osa heitä, joiden kanssa aina puhutaan, että ”pitäis tässä”. 

Kävin kuuntelemassa elävää musiikkia: Suvi Teräsniskan Pohjantuuli-konsertin Oulun kaupunginteatterilla, Irinan klubikeikan 25 ihmiselle 45 Specialissa ja pikku ukkelin suosikin, Herra Heinämäen Lato-orkesterin keikan Ritaharjun koululla. 

Nukuin päikkäreitä takkatulen loimussa, inspiroiduin ompelusta ja tein pari reissua.

Tein ihan vähän töitä, mutta jätin tietoisesti uusien työkeikkojen säätämisen pois kalenteristani. Nukuin aamuisin pitkään silloin kun se oli mahdollista. En lähtenyt kertaakaan aamuruuhkaan, kuten lupasin itselleni jo ennen projektiani.

Arvaatko jo lopputuleman? #mukavamarraskuu-projektin jäljiltä olen täynnä energiaa! Marraskuu oli ihana, inspiroiva ja energinen kuukausi! Rahaa ei paljoa tilille ropissut, mutta sitäkin enemmän ropisi sellaisia kultajyviä, joita ei voi rahassa mitata.

Aion viettää mukavan marraskuun tästä lähtien joka vuosi. Ai miksi hashtag? Joitakin kuvia mukavasta marraskuustani löytyy Instagram-tililtäni.

Omin pikku kätösin

Tiistai 18.11.2014 klo 16.48 - Kati

Se joka väittää, että toimittajan työ on tylsää, on väärässä.

Ensinnäkin, on ihan mahtavaa oppia viikoittain uutta. Saan vapaasti olla tyhmä, esittää poljimmätkin kysymykset, perehtyä itselle outoihin asioihin ja kertoa niistä lukijoille. Välillä sitä tuntee itsensä kyselyikäiseksi lapseksi, ja mikäs sen mahtavampaa. "Miksi?" ja "selitäppä ihan omin sanoin" ovat ehkä lempi-ilmaisujani.

Toisinaan sitä huomaa tarvitsevansa toimittajan työssä sellaisiakin työvälineitä, joita ei uskonut tässä ammatissa tarvittavan. Niin kuin nyt vaikka maalipensseliä ja akkuporakonetta.

Erilaiset tuunaukset ja käsillä tekeminen ovat osa minua, joten miksipä eivät myös työtäni. Kuvassa oleva kuormalavalöhötuoli syntyi, kun teimme Mikon kanssa Kalevan Rakenna ja sisusta -liitteeseen juttua löhötuoleista. Ideana oli koota aukeaman verran erilaisia löhötuoleja lukijoiden inspiraatioksi. Minulla oli alusta asti visio, että haluan tuoda mukaan myös budjettivaihtoehdon. Tälle tuli hintaa ehkä 12 euroa.

Käsityöaiheisia juttuja tein myös nyt jo kuopattuun Koirat-lehteen. Hauska projekt oli esimerkiksi farkuista virkattu pikkukoiran peti.

"Muuta huomioitavaa: pukeutuminen asiallisesti ja siististi"

Torstai 2.10.2014 - Kat

Minulla on aina syksyisin ja keväisin autossani kumisaappaat. Naureskelen mielessäni, kun ”lantsarihommat” taas alkavat: toimittaja–valokuvaajan hommat liejuisilla ratsastuskentän vieruksilla ja ties missä mättäiköissä. En pelkää pistää itseäni likoon, ihan kirjaimellisestikin puhuttuna. Kuvia varten tulee usein möyrittyä kaulaa myöten noissa mättäiköissä. 

Kotitoimistolla luottoasuni ovat virttyneet verkkarit, villasukat ja vaaleanpunainen Betty Boop -huppari. Siis todellakin. En tiedä miten tämä on edes mahdollista, sillä inhoan vaaleanpunaista. Ja rakastan kauniita vaatteita, joihin kyseinen asuyhdistelmä ei todellakaan lukeudu. Lupaan itselleni tehdä tässä kohtaa jonkin sortin parannuksen.

Toisinaan tulee työkeikkoja, joiden yhteydessä annetaan otsikossa mainittu ukaasi. Sellainen oli tällä viikolla: sijoitustapahtuma, jossa herroilla oli kravatit ojossa ja rouvillakin beessinvärisen sukkahousut. Beessinvärisiin sukkahousuihin en taivu, mutta tykkään pukeutua mekkoon ja korkkareihin (silloin kun ei olla liejuisella kentänlaidalla). Mutta. Järeä ja syntisen painava kamerareppu ei varsinaisesti ole kaunein mahdollinen asuste mekon ja korkkareitten kanssa. Tennarit sopisivat sen kanssa paremmin, mutta ne taas eivät käy pukutilaisuuteen. 

Ja korkkarit sitten, niiden avulla saa kyllä helposti kiinnitettyä 160 kuulijan huomion itseensä lehterillä esitelmäänsä pitävän puhujan sijaan. Niin että sukkahousujen kärkien on parasta olla ehjät, sillä käytännössä tilaisuuden valokuvaajana on kuitenkin lopulta unohdettava ne korkkarit ja hiippailtava sukkasillaan. 

Koti-juttuja

Maanantai 18.8.2014 - Kati

Mikä ihana kesä! Ehkä paras juttu freelancerin työssä on se, että loma-ajankohdan voi valita säiden mukaan. Niin teimme jälleen tänä kesänä: kesäkuussa, kun taivaalta satoi lunta (noh, vähän kärjistäen, mutta kyllä sitäkin nähtiin!), puursimme töitä. Heinäkuussa, kun aurinko alkoi helliä pohjoista pallonpuoliskoa, seurasimme lomapäivien määrää säätutkasta. ”Jaha, ainakin viikko vielä lomaa.”

Töitäkin ehdittiin lomailun lomassa. Tänä kesänä teimme Mikon kanssa muun muassa muutamia yhteisiä keikkoja Sanomalehti Kalevan Koti-liitteeseen.

Vierailimme Tiinan suloisessa pikkumökissä Hailuodon Marjaniemessä kesäkuussa, kun ulkona oli vielä villapaitakeli. Mikä ihana mökki! Jos joskus hommaan kesämökin, se on juuri tuollainen: yhden huoneen ja alkovin minimökki, jossa pieniin neliöihin on saatu mahtumaan kaikki tarpeellinen. Hailuodon Marjaniemi on sitäpaitsi aivan omanlaisensa paikka, pohjoinen Riviera, jossa viihdyimme kesällä myös lomailun merkeissä.

Marikan ja Antin upeasta talosta teimme jutun pariskunnan ideoimasta pukeutumishuoneesta. Tämä ei ole mikään turhien neliöiden luksushuone, vaan kertakaikkisen pätevä ja kätevä, jokapäiväistä elämää helpottava tilankäyttöratkaisu. Miksi kukaan ei ole tätä ennen keksinyt?!

Leenan veikeässä väriparatiisissa vierailimme elokuun alussa. Retrokoti oli täynnä värikkäitä yksityiskohtia ja lapsuudesta muistuttavia 70-luvun esineitä. Neljän lapsen yksinhuoltajaäiti on remontoinut talon omin voimin, ja piharakennuksen remppa on vielä kesken. Eipä voi kuin hattua nostaa!