Teatterielämyksiä

Torstai 8.5.2014 klo 14.58 - Kati

Olen viimeisen kuukauden sisään saanut pariinkin kertaan nauttia upeista teatterielämyksistä. Ensimmäinen niistä oli ensikosketukseni elävään teatteriin elokuvateatterissa. Finnkinon National Theatre -näytösten mainokset ovat kyllä osuneet silmääni ohimennen jo jokusen kerran, mutta nyt vasta sain aikaiseksi mennä katsomaan.

War Horse oli upea! Michael Morpurgon teos on hieno kirjana ja Steven Spielbergin elokuvana, mutta täytyy sanoa, että erityisen hieno se oli teatteriesityksenä. Tapa, jolla tarinan hevoset oli näyttämölle rakennettu, oli mieletön. Kolmen ihmisen liikuttelemat nuket elivät ja hengittivät kuin oikeat hevoset. Aivan ällistyttävän komeaa.

Hieno oli myös Oulun kaupunginteatterin musikaalikomedia Housut pois!, jonka vihdoin viimein pääsin minäkin katsomaan. Oli tavallinen torstai-ilta eikä suuri näyttämö ollut likikään täynnä, mutta upeasti näyttelijät puhalsivat tarinan lentoon ja saivat yleisön kippuranauruihin huumorillaan. Erityisesti oululaismuusikko, Voice of Finland -tähti Aki Louhela veti rautaisella ammattitaidolla elämänsä ensimmäisen musikaalipääroolin. Wautsiwau! Musikaaleja ei liiaksi ole näillä leveyspiireillä nautittu, joten tervehdin ilolla tällaista monilahjakkuusproduktiota. Joskus on pitänyt musikaaleja katsoessa kärsiä pientä myötähäpeää, mutta ei nyt!

Kysymys kuuluu, miksen käy useammin teatterissa? Miksi teatteriin lähteminen tuntuu jotenkin vaivalloiselta ja sellaiselta, että sitä pitää suunnitella kalenterin kanssa kuukausia ennen? Taitaa olla myös niin, että olen kuluttanut enemmän pääkaupungin teattereiden penkkejä kuin kotikaupunkini, vaikka juuri täkäläistä kulttuuriahan minun pitäisi tukea.

Päätin jo, että asia saa luvan muuttua. Seuraavat teatteriliput on jo varattu.

Ystävyys punnitaan

Keskiviikko 16.4.2014 - Kati

Olen tehnyt ulkomaanmatkan jokaisen elämäni tärkeän ihmisen kanssa. Matkalla oleminen erityisen henkilön kanssa on monella tapaa erityistä.

Kun mietin ystäviäni, mietin myös heidän kanssaan tekemiäni matkoja. Sitä kuinka yhden kanssa jonotimme ylioppilaskeväänä lentokentän check-in-tiskillä, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Meillä oli lähtökutina päällä, eikä kukaan palvellut meitä. 

Sitä kuinka toisen kanssa matkustimme junalla Wienistä Prahaan ja myöhästyimme vuorokauden lentokoneesta. Kuinka kolmannen kanssa lojuimme helteessä Kööpenhaminan terasseilla ja olo oli kuin Välimerellä. Neljännen kanssa ajauduimme harhaan Berliinin sivukujilla, kun etsimme matkaoppaaseen painettua ruokapaikkaa. 

Matkalla ystävyys punnitaan. Tai oikeastaanhan se punnitaan jo ennen matkaa: ei kai kukaan lähde matkalle yhdentekevän tyypin kanssa. 

Matka ystävän kanssa pitää sisällään kokonaisen draaman kaaren lentokentän lähtöaulan kihelmöivästä jännityksestä kotiin palaavien matkalaisten ryytyneeseen väsymykseen. Hetket, jotka noiden väliin mahtuvat, pysyvät muistoissa usein ikuisesti.

Matkanteko on kompromisseja. Tosin hyvän ystävän kanssa kompromissit eivät välttämättä tunnu kompromisseilta ollenkaan. Yhteisistä seikkailuista syntyy joskus ärräpäitä, mutta useimmiten pelkkää naurua. Vieraassa kaupungissa, vieraassa kulttuurissa kumpikin on vähän kuin eri tyyppi, mutta kuitenkin se sama. Usein käy niin, että matka avaa näkemään uusia puolia ystävästä.

Parasta on se, että matkalla on aikaa jutella. Yhtä tärkeää kuin on keskustella siitä millaista kuohuviiniä tilataan, on käydä perusteellisesti läpi kummankin parisuhteet, työt ja elämänhaaveet. Matkan jälkeen olo on usein tyhjä siksi, että on ammentanut niin paljon.

Olen ollut matkalla yksinkin. Mahtava reissu sekin, mutta jotenkin kaikki tuntui puolinaiselta, kun kokemuksia ei saanut jakaa.

Julkastu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 16.4.

Hyvää työpäivää!

Maanantai 24.3.2014 klo 9.30 - Kati

Olen viime aikoina saanut mieluisia juttukeikkoja: Työpäivä-formaatin juttujani on julkaistu niin Hippoksessa, Pyörre-lehdessä kuin Koirat-lehdessäkin. Idea on yksinkertainen: tutustutaan ihmisen työpäivään. Ihan sillä tavalla takiaismaisella tekniikalla, että oleskellaan lähietäisyydellä, kysellään kaikkea mahdollista ja jutustellaan kahvitauot. Juttuformaatti on ehkä aikaavievä, mutta kiinnostava. Toisten työtä on mielenkiintoista seurata! Miten laidasta laitaan meillä onkaan ammatteja.

Uusimmassa Pyörre-lehdessä on Työpäivä-juttuni sairaanhoitaja Anitta Koivistosta, joka tekee saattohoitotyötä kuolevien potilaiden kanssa. Sain keikallani tutustua mielettömään työtiimiin, joka tukee toinen toistaan. Näiden naisten ammattitaitoa en voi kuin ihailla. Sama pätee tuoreessa Koirat-lehdessä seuraamaani ammattilaiseen, Animagi Oulun eläinlääkäriin Anna Mikkolaan. Juttua tehdessäni sain viettää päivän leikkaussalissa ja seurata, kun Anna poisti saksanpaimenkoiralta pernan ja korjasi bichon frisén ristisiteen neulalla ja langalla. Vau.

Hyväkään kirurgi ei pystyisi tekemään työtään yksin. On mahtavaa olla seuraamassa luontevaa ja asiantuntevaa yhteistyötä hyvässä työilmapiirissä. Oma työni on usein päiväkausien yksinäistä puurtamista, johon ihmisten tapaaminen keikoilla tuo kaivattua, sosiaalista tuulahdusta. Työpäivä-jutut ovat erityisen lähellä sydäntäni ehkä siksi, että niiden kanssa ei koskaan ole kiire. Jotta pystyisi kirjoittamaan hyvän jutun jonkun toisen ihmisen työstä, on viivyttävä pitkään.

Täällä pari esimerkkiä myös Koirat-lehden jutuista:
Uimakoulua ja uitettuja koiria
Kirurginveitsiä ja mysteerineuloja

Matalan kynnyksen kyyti

Perjantai 24.1.2014 - Kati

Oulun kaupunki piti vastikään vaunukansaa jännityksessä pohtiessaan, tulisiko lastenvaunujen kanssa matkustavien bussikyydit pitää edelleen maksuttomina. Hyvä, että päätettiin pitää. Kysymystä ei nimittäin pidä tarkastella pelkästään taloudelliselta kantilta.

Imeväisikäisen kanssa on helppo matkustaa bussilla. Ei muuta kuin vauva vaunukoppaan, kassi aisaan ja menoksi. Natiainen saa rauhassa vetää unta palloonsa, vaikka maisemat vaihtuvat ja ihmiset ruuhkabussissa ärsyyntyvät. 

Bussikyydit olivat vauvojen vanhemmille matalan kynnyksen matkustamista jo ennen kuin matalalattiabusseja oli edes olemassa! Paljon hankalampaa on lähteä vauvan kanssa liikenteeseen henkilöautolla (jota monella ei edes ole), säätää turvakaukaloiden ja päiväunirytmien kanssa ja taitella vaunuja auton tavaratilaan.

Siinä ihmisten jurotusta ja putkikatseista kiirehtimistä katsellessa äitikin muistaa, että on elämää myös kodin seinien ulkopuolella. Bussireissu vauvan kanssa on silmiä avaava virkistysmatka, jonka merkitystä ei missään nimessä pidä väheksyä. Maksuton maisemanvaihto kuuluu totisesti jokaisen pienen lapsen äidin perusoikeuksiin.

Taaperolle bussimatka on elämys. Oo, me mennään tänään bussilla mummin luo! Matalassa vaunuosassa, omissa rattaissa istuminen on so last season. Mahtavinta on päästä istumaan oikeaan penkkiin, ikkunan viereen. Korkealta näkee paljon, paljon enemmän. Parasta on, jos eväänä on maissinaksuja ja riisikakkuja (mutta ei pillimehua, sillä vain pitkänmatkan busseissa on vessat). Ollaan vähän kuin retkellä.

Joukkoliikenteen budjetista leikattiin miljoona euroa tältä vuodelta. Kehitystä vastaan on turha taistella: kustannukset nousevat ja yksityisautoilu jyrää joukkoliikenteen, vaikka toisin toivoisi. Kärrykansan maksuttomilla bussikyydeillä on mielestäni myös kasvatuksellinen tehtävä: joukkoliikenteen käytölle ei soisi olevan alaikärajaa. Kun bussikyydit ovat lapselle rutiinia, kynnys nousta linja-autoon myöhemmällä iällä pysyy toivon mukaan matalana sekin.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 24.1.

Luonnon oma softbox

Torstai 17.10.2013 klo 13.30 - Kati

Tämä syksy on ollut kyllä kuvauksellisesti ihan mieletön. Olen ihaillut kavereiden ja valokuvaajakollegoiden värisuitsutuksia Facebookissa, ja tietysti äimistellyt ruskaa ihan livenä.

Viime lauantaina olin tekemässä juttua oululaisesta ratsastajasta, joka on lähdössä oman kasvattinsa kanssa Helsinki Horse Show'n nuorten hevosten luokkaan tänä viikonloppuna.

Tällä kertaa luonto antoi ihan parastaan valokuvaajallekin. Joelta nousi sumu, ja jostain sumun seasta kajotti aurinko. Sain siis käyttööni koko taivaan kokoisen softboksin!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin onkin hyvä päättää tämä syksy ja ottaa vastaan talvi.

Kuvauskurssilla saaressa

Tiistai 3.9.2013 - Kati

Jokin aika sitten olimme Mikon kanssa Studio Kuution järjestämällä valaisukurssilla Varjakan saaressa. Saari, jossa on aikanaan ollut sahateollisuutta, oli meille kokonaan uusi tuttavuus. Saaressa oli upea, vanha kartano, jonne rakensimme erilaisia valaistuksia.

Kurssin piti ihana ja inspiroiva Tiina Puputti, ja mallina minulla oli upea laulaja Suvi Hiltunen. Toiveena Suvilla oli saada promokuvia 50's/60's-settiinsä, jota hän esittää tanssilavoilla. Tässäpä vähän fiftaritunnelmia.

Olipa virkistävää olla pitkästä aikaa kuvauskurssilla! Promo- ja muotokuvaus eivät ole varsinaisia leipälajejani, mutta hainkin kurssilta nimenomaan valaisuoppia journalististen kuvien valaisuun. Siinä sivussa tuli opittua valtavasti uutta, ja tavattua uusia, kivoja tyyppejä!

Lue myös Tiinan blogikirjoitus kurssilta.

Kotikaupunki uusin silmin

Perjantai 26.7.2013 - Kati

Tänä kesänä olen tehnyt parikin juttua, jotka ovat avanneet näkemään kotikaupunkini Oulun aivan uusin silmin. Jännä juttu, miten sitä aina vieraissa kaupungeissa koluaakin paikkoja ihan silkasta kiinnostuksesta, mutta kotikaupungissa tulee useimmiten turvauduttua vanhoihin, tuttuihin reitteihin.

Siksipä saan olla iloinen siitä, että minulla on tällainen työ, joka pistää väkisinkin tutkimusretkelle!

Alla olevat kuvat liittyvät Pyörre-lehdessä julkaistuun artikkeliin Kesäinen paratiisi, joka kertoo Hupisaarten alueesta. Koko lehti löytyy täältä. Pyörre on Oulun kaupungin henkilöstölehti, johon olen nyt reilun vuoden ajan tehnyt säännöllisesti juttuja kuvineen.

Nauttikaa!

Varpaat vedessä

Keskiviikko 5.6.2013 klo 16.18 - Kati

Voi millä ihanuudella meitä onkaan kelien puolesta hellitty jo pari viikkoa! Tässä makupaloja kuvauksista toissaviikolta. Eikö vain tekisi itsekin mieli karauttaa laukalla vesirajaa pitkin horisonttiin?

Pieni pala unelmaa

Maanantai 13.5.2013 klo 9.57 - Kati

”Mistä sä unelmoit?”

Ystävän kysymys saa miettimään. Mistä minä unelmoin? Menee pitkään, ennen kuin osaan vastata.

Tietysti, jos vastaisin tähän kysymykseen niin kuin on tapana vastata, löytäisin lueteltavaa. Että saisin tehdä rakastamaani työtä, pysyisin terveenä ja läheiseni pysyisivät terveinä. Että lapsestani kasvaisi kunnon kansalainen. Etteivät omat tai appivanhemmat joutuisi kohtaamaan kivuliasta vanhuutta. Kukapa nyt näistä ei unelmoisi?

Mutta jos mietin jotain isomman luokan haavetta, joka on vain minun, joudun pohdiskelemaan.

Ajattelen nimittäin, että mikä tahansa asia, joka on vain järjestelykysymys, ei oikeastaan ole unelma – vaan järjestelykysymys. Työpaikan vaihto, vuorotteluvapaa, osa-aikaeläke, lomareissu tyttöporukalla tai koiranpentu ovat yleensä järjestelykysymyksiä. Tällaisiin haaveisiin liittyy harmillisen usein ajatus sitku-elämästä: ”kyllä mä sitten, kun lapset ovat isompia / talo on valmis / asuntolaina on maksettu / saan palkankorotuksen. 

Unelmiin kannattaa tarttua heti: ”sitku”-päivää ei ehkä tule.

Enkä osaa ajatella, että unelma voisi olla mikään materialistinen asia. Punaiset nahkasaappaat tai uusi auto voivat olla tunteita herättäviä asioita, mutta eivät mielessäni täytä unelman kriteerejä. 

Näitä pohdiskellessani päädyn ajatukseen, että unelma on jotain, jossa pääsee toteuttamaan itseään. Siltä sektorilta se löytyi minullakin, unelmani. Itse asiassa minun ja ystävän unelmat olivat hyvin samankaltaisia. Minun unelmani liittyi luovaan kirjoittamiseen, ystävän unelma tanssimiseen ja laulamiseen.

Huomaan, kuinka tarpeellista omien unelmien yksilöiminen on. Jostain syystä ne kannattaa myös sanoa ääneen.

Noin kuukausi tämän keskustelun jälkeen kuulin saaneeni mojovan apurahan haaveilemalleni kirjoituskurssille. Tulevana kesänä aion toteuttaa yhden palan unelmaani.

Sata tavaraa

Lauantai 23.2.2013 - Kati

Näin vastikään Tavarataivas-elokuvan. Se oli mielenkiintoinen yhden miehen ihmiskoe, joka pisti eittämättä pohtimaan myös omia (tavara)valintoja. 

Ohjaaja Petri Luukkainen laittoi itsensä testiin, joka alkoi tyhjästä asunnosta, alasti. Vuoden ajan hänellä oli lupa hakea vuokravarastosta yksi tavara tai vaate päivässä. Mitään uutta ei saanut ostaa.

Ei liene yllätys, että mies aloitti pukeutumisesta: takista ja kengistä. Ilman sukkia ja kalsareita hän sen sijaan pärjäsi yllättävänkin pitkään. 

Jos asettaisin itselleni samanlaisen kokeen, mitä ottaisin ensimmäisenä? Mitkä ovat tavaroita, jotka koen välttämättömiksi? Kuinka paljon (tai vähän) tavaraa ihminen oikeasti tarvitsee? 

Luukkainen pärjäsi ilman jääkaappiakin yllättävän pitkään, vaikka sen ajatellaan olevan välttämättömyys. No, sinkkumies tosin söi ulkona ja nautti kotona vain mehua ja sormella voitelemiaan sämpylöitä. Tuorejuusto säilyi ikkunan välissä.

Jos Luukkainen olisi ollut nainen, hän olisi taatusti hakenut hammasharjan ja hammastahnan heti ensimmäisellä viikolla. Luultavasti hän olisi panostanut myös pyykkihuoltoon eikä olisi kuivannut itseään suihkun jälkeen villakangastakkiin. Epäilen, että myös lakanat ja vessaharja olisivat löytäneet tiensä sinkkunaisen boksiin aiemmin.

Tai mistä minä tiedän. Ehkä itsekin pärjäisin ilman sohvaa, keittiön pöytää ja verhoja. Aivan taatusti pärjäisin ilman kymmeniä kenkäpareja ja valtavaa kosmetiikka-arsenaaliani. 

Missä menee kohtuuden raja? Ihmiskokeensa jälkeen Luukkainen tietää, että ihminen (ainakin helsinkiläinen yksinasuja) tarvitsee noin sata välttämätöntä tavaraa ja toiset sata tuomaan lisämukavuutta elämään.

Tavaralla on silti lupa tuoda mielihyvää. Ihan hirveästi jäi harmittamaan se Luukkaisen Jopo, joka varastettiin. Olihan se äidin varastosta haettu 80-luvun Helkama nyt ihan onneton kulkupeli.

Julkaistu Sanomalehti Kalevassa 23.2.

Ensimmäinen elokuva

Maanantai 26.11.2012 - Kati

Pääsin ensimmäisen kerran elokuvateatteriin joskus teini-ikäisenä. Teatteriin, konsertteihin, balettiin ja jopa oopperaan minua kyllä raahattiin jo pentuna, mutta elokuvaelämyksiä ei meidän perheessämme harrastettu.

Kriitikkona kirjoitan usein lastenelokuvista. Useimmiten katson elokuvat pressinäytöksissä, mutta silloin, kun satun ennakkonäytökseen aidon lapsiyleisön kanssa, yritän tahallani viivyttää poislähtöä ja höristellä korviani. Mitä ne tykkäsivät? Naurattiko? Jännittikö?

Lapsiyleisölle suunnattuja elokuvia tulee tätä nykyä paljon, ja niiden taso on vaihteleva. Tykkään itse eniten yksinkertaisista, lasten maailmassa pysyttelevistä, visuaalisista elokuvista, kuten vaikkapa Risto Räppääjästä. Aina plussaa, jos vitsit naurattavat aikuistakin, sillä aikuisethan lapsia teatteriin vievät.

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali järjestettiin jälleen viime viikolla, ja minulle järjestyi aivan erityinen elokuvakokemus. Paitsi, että vuoden 1942 Bambi on itsessäänkin elämys, oli se nyt aivan erityinen, sillä leffaseuranani oli poikani 2 vee.

Touhu-ikäisen pylly jaksoi pysyä penkissä eväiden voimalla 45 minuuttia, eli reilun puolet elokuvan kestosta. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, ettemme nähneet elokuvaa loppuun asti. Ensiaskel elokuvien maailmaan on nyt otettu.

Tamman viimeinen ilta

Torstai 23.8.2012 - Kati

Kävin viime viikolla valokuvaamassa 27-vuotiasta tammaa sen viimeisenä iltana. Oli tullut aika päästää irti vanhasta ystävästä. Kahden vuosikymmenen yhteisen taipaleen jälkeen hyvästien jättäminen ei ole helppoa – mutta silti paras lahja, jonka parhaalle ystävälleen voi antaa.

Tässä elämän hektisessä myllerryksessä mietin joskus, että suurinta osaa työstäni käytetään huomenna kalojen kääreenä. Näitä kuvia katsellaan ehkä vielä vuosikymmentenkin päästä, ja siksi nämä ovat kuvaajallekin aivan eri tavalla merkityksellisiä.

Tunteet olivat pinnassa minullakin, sillä olen ollut samassa tilanteessa elämässäni parikin kertaa. Ensimmäinen hevoseni on edelleen minulle se elämäni hevonen, rakkain ja tärkein. Nämä runot kirjoitin vuonna 1996, kun minun oli tullut aika päästää irti ystävästä.

Sinä
saat vielä vuosienkin jälkeen
ikävän kyyneleet silmiini joka kerta
kun uskallan sinua ajatella.

Kullanhohtoinen olemuksesi
laukkaa uniini
ylväänä ja kauniina.

Pienen hetken saatan
tuntea sinut lähelläni,
aistia onnellisuutesi.

Kitaranpussaaja

Maanantai 19.3.2012 klo 21.41 - Kati

”Otetaan vaan paljon kuvia, mulle kyllä passaa!”, hihkaisi The Voice of Finland-haastaja Aki Louhela, kun alettiin puhua jutun kuvauksesta.

Miten virkistävän epäsuomalainen asenne!

Esiintyvä taiteilija on tietysti tottunut olemaan kuvattavana, ja sen huomasi. Kameran takana en ollut tällä kertaa itse, vaan kuvauksen hoiti Mikko. Silti ideoimme kuvausta porukalla, ja meillä oli hulvattoman hauskaa. Parhaimmillaanhan kuvaussessiot ovat juuri tätä. Hauskuutta ja hulluutta, hölmöjäkin ideoita, joista usein syntyy helmiä. Lehtikuvaajan tärkein tehtävä on mielestäni välittää lukijoille kuvattavan fiilis. Jos fiilis on hyvä, ei voi mennä pieleen.

Harmittavan usein kuvattava suhtautuu kameraan lähtökohtaisesti vihollisenaan. Yksi haluaa tulla kuvatuksi vain yläviistosta, toisen mielestä korrekti kuvaushymy on sellainen, jossa hampaat eivät näy. Kun sanon, että juttuun tarvitaan yksi kuva, yllättävän moni tuntuu olettavan, että kameran nappia painetaan kerran. 

Osa kuvaajan ammattitaitoa on saada kuvattava rentoutumaan. Poseerauksen ammattilaisten kanssa on mukava tehdä töitä. Silloin voi heittäytyä ja hullutella. Laulaa täysin palkein ja pussata kitaraa.

Kissa elää kiitoksella

Torstai 1.3.2012 - Kati

"AAAaa kiitos oot mahtava!", hehkutti eräs haastateltavani jokin aika sitten lähetettyäni haastattelun hänelle tarkistettavaksi. Palaute on pisara meressä siitä positiivisuudesta, jota saan työni kautta kokea.

En tiedä, voisinko milloinkaan jämähtää sellaiseen työhön, jossa kukaan ei koskaan kommentoisi työni jälkeä. Enkä nyt tarkoita esimiehen osoittelevaa sormea.

Nykyisessä ammatissani saan palautetta melko usein. Eräs toimeksiantajani kommentoi yleensä aina, jos juttuni on ollut hänen mielestään erityisen hyvä. Usein se on silloin ollut myös omasta mielestäni erityisen hyvä. Siksi palaute lämmittää.

En tiedä, kuka kissan hännän tässä tapauksessa nostaisi, jollei kissa itse. Mielestäni positiivisesta palautteesta saa ja pitääkin iloita. Freelancerin työ on yksinäistä puurtamista, jossa kukaan ei ole jakamassa sen puoleen karikkoja kuin hohtohetkiäkään. Ja trust me, molempia on tullut koettua.

Positiivinen palaute vahvistaa fiilistä siitä, että olen oikeassa lokerossa. Alun palautteen mahdollisti ainoastaan se, että pisti sydämeni siihen(kin) juttuun.

Koko perhe töissä

Keskiviikko 4.1.2012 - Kati

Usein on niin, että meidän perheessämme samalle juttukeikalle lähtee kaksi neljästä. Mieheni Mikko on valokuvaaja, joten toisinaan teen itse pelkät tekstit, ja Mikko saa huolehtia kuvauspuolen.

Kun poika oli vielä kantokopassa kuljettava rääpäle, otimme hänetkin joskus mukaan. Käytäntö oli alkukuukausina pojan ruokkimisen kannalta pakon sanelemakin. Hailuoto-lehden juttuja tehdessä pikkumies nukkui tyytyväisenä kantokopassaan, ja Tukiviesti-lehden Ylivieskan-keikoilla kulkivat mukanani sekä isä että poika.

Tänään kokoonpano vaihtui jälleen. Poika jäi hoitajan kanssa kotiin, mutta keikalle lähti perheemme neljäs jäsen, Lumikki-koira. Jutun aiheena oli Oulun koirauimala. Kuten Ylen tekemästä videosta näkyy, Lumikki ei ollut kovin innoissaan altaaseen menosta, vaikka vesipeto kesäisin onkin. Kaikkeen uuteen vähintäänkin epäilevästi suhtautuva vanhuskoira nautti kuitenkin lopulta uinnista, ja tänne menemme varmasti toistekin!

Työn alla nyt ja tässä

Maanantai 31.10.2011 klo 15.16 - Kati

En tiedä, voisiko levyarvion kirjoittamista aloitellessa muuta toivoa, kuin että artisti itse seisoisi edessä ja esittäisi levyn kappaleet sydämellä tulkiten. Yhden toisensa perään niin, että niitä voisi rauhassa maistella ja fiilistellä. Levyjä kun tulee usein kuunneltua muiden askareiden lomassa, taustahälynä, ja harvoin hyväkään kappale pääsee niin sataprosenttisesti oikeuksiinsa kuin konserttisalissa kuultuna.

Eikä haittaisi, jos  mukana olisi ihan kunnon bändi. Henkilökohtainen heikkouteni ovat puhaltimet, joten muutamaa torvensoittajaa en pistäisi pahaksi lainkaan.

Näin hyvä tuuri minulle sattui, kun aloin kirjoittaa arviota Suvi Teräsniskan kolmannesta albumista Pahalta piilossa. Levynjulkaisukonsertti Madetojansalissa eilen illalla oli hieno elämys.

Se oli kesällä 2006, kun olin seuraamassa Rotuaari Piknikin torstai-illan settiä (sitä tylsintä, jos minulta kysytään), kun kuulin Suvista ensimmäisen kerran. Niin teki moni muukin. Ennustin Kalevan Katupeilissä, että tuosta tytöstä kuullaan vielä, enkä ollut väärässä.

Suvin uraa on ollut ilo seurata, eikä vähiten siksi, että nuori nainen on jotenkin niin jalat maassa ja rento tyyppi. Hän on kääntänyt nuoren ikänsä vahvuudekseen vanhojen partojen iskelmäriveissä ja vetänyt tanssilavoille isot joukot nuorta väkeä. Harmi, ettei Madetojansali ollut kuin puolillaan, sillä sielläkin vahvaääninen nainen oli ihan omillaan.

Moderni iskelmä ei ole enää pelkkiä rakkausrallatuksia. Suosittelen kuuntelemaan Suvin uutukaiselta erityisesti Lasse Kurjen ja Timo Kiiskisen kappaleen Nyt ja tässä sekä Tuomas Lepistön nerokkaan kappaleen Sadetakki.

Ja sitä arviota voi odotella ilmestyväksi Sanomalehti Kalevassa lähiviikkoina.

Pidettäiskö kahvitauko?

Keskiviikko 14.9.2011 klo 15.21 - Kati

Osallistuin jokin aika sitten tapahtumaan, jossa oli paljon kollegoja ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita koolla. Matkalla lentokentälle huomasin, että käyntikortit unohtuivat kotiin.

Vaan eipä hätää. Kuka niitä enää edes jakelee? Nykyään etsitään tyyppi Facebookista ja lähetetään kaveripyyntö. FB kertookin sitten jo paljon enemmän kuin minikokoinen pahviläpyskä.

Facebook on pienyrittäjälle kaksiteräinen miekka. Toisaalta siellä tekee mieli jakaa kuulumisiaan koska toisetkin jakavat, eikä kaikkien ihmisten kanssa vain tule pidettyä yhteyttä sen ulkopuolella. Samat syyt siis kuin kenellä tahansa Naamakirjan käyttäjällä.

Facebook on käyttäjänsä käyntikortti kenelle tahansa meistä. Jos ja kun kavereina on toimeksiantajia, kollegoja ja mahdollisia yhteistyökumppaneita, ei ihan kaikkea voi jakaa. On mietittävä myös sitä, millaisen ammatillisen jäljen itsestään jättää. Lopputulema saattaa nimittäin konkretisoitua palkkakuitissa.

Moni kollega käyttää Facebookia sopivan haastateltavan etsimiseen, ja itsekin kyselen joskus ihmisten mielipiteitä asioista, ikään kuin taustamateriaaliksi teksteilleni. Naamakirja on siis aivan oiva työvälinekin.

Puhumattakaan sen sosiaalisesta puolesta: kun nököttää työkseen yksikseen pelkkä läppäri seuranaan, Facebookin chatti on oiva tapa pitää yhteyttä ulkomaailmaan.

Pidettäiskö virtuaalinen kahvitauko? 

Sielunruokaa

Maanantai 16.5.2011 klo 10.36 - Kati

Olin muistaakseni noin kymmenen, kun päädyin diskotanssin alkeiskurssille serkkuni kanssa. Tuosta kymmenen kerran kurssista jäivät mieleeni haparoivat hammerit ja bus stop -niminen tanssi. Halusin tanssia, mutta vielä tuolloin liikkeen tielle tuli epäonnistumisen ja unohdusten pelko. Jatkokurssille jäi menemättä.

Joskus yliopistoaikoina sain kaverin houkuteltua mukaan tanssin kokeilukurssille. Muistan elävästi ensimmäisen salsatuntini. Kehoni oli minulta hukassa, mutta sydän oli sitäkin enemmän mukana. Jäin heti koukkuun. Enää ei ollut tärkeää se, miltä näytin peilistä katsottuna. Tärkeää oli hyvä musiikki ja tanssin flow, joka vei mennessään, kun unohti askeleet.

Eilen illalla olin kutsuvieraana tanssikouluni Citydancen 20-vuotijuhlasgaalassa. Olen aina nauttinut myös tanssin katselemisesta. Illan ohjelmassa oli upeita esityksiä, joista toiset nousivat ylitse muiden. Erityisesti sellaiset, jotka kertoivat tarinan. Tanssi on mieletön ilmaisun kanava ja tunteiden tulkintaväline.

Jäin pohtimaan, nauttisinko tanssiesityksistä niin täysillä, jos en olisi koskaan itse tanssinut. Jos en tietäisi, miltä tanssi tuntuu kehossa - kuinka se valtaa koko vartalon, saa aikaan leijuvan fiiliksen ja tunteen, että mikä tahansa on mahdollista. Jos en olisi tuntenut, kuinka hiestä litimärät hiukset läiskähtävät käännöksessä kasvoille ja kuinka energiapiikin jälkeen kehon valtaa autuas rentous ja hyvän olon tunne. Ehkä en.

Suomen Dance-voittaja Sam Vaherlehto - joka tanssi illan viimeisen soolon - on kuulemma sanonut, että tanssi on hänelle sielunruokaa. Miten osuvasti sanottu.

Ominta puhetta

Torstai 27.1.2011 - Kati

Oulun murre istuu minussa syvällä, vaikken olekaan aivan avojalakanen oululainen vaan tullista tullu, kuten sanotaan. Olin kahdeksanvuotias, kun tavailin suussani hullunkurista kieltä. ”Pölijä” ja ”alakko nää mua” kuulostivat hassuilta, vähän naurettaviltakin sananparsilta.

Katsoin vastikään Dome Karukosken elokuvan Napapiirin sankarit. Siinä murre on yksi tärkeimmistä päähenkilöiden persoonaa rakentavista elementeistä. Etelä- ja Itä-Suomen näyttelijät ovat tosissaan saaneet opetella pohojosen puhetapaa. Sen verran herkkäkorvainen olen, että vaikka päähenkilöiden puhe muodollisesti varsin pätevää olikin,  ei se silti ollut aivan aitoa. Eron huomasi, kun ääneen pääsi rovaniemeläinen taksikuski.

Pohjoisen murre kuulostaa helposti vähän pöljältä. Siitä irtosi Napapiirin sankareissakin monet naurut. Sen päähenkilöt olivat kaikessa herttaisuudessaan vähän yksinkertaisia tyyppejä. Heidän suuhunsa sopivat etelän ihmisten korvissa hauskat ilmaisut, kuten ”tikipoksi” tai ”ekkönäätiiä”.

Murreasia on jännä juttu. Minäkin voisin puhua nyt aivan toisella tavalla, jos olisin jäänyt asumaan synnyinkaupunkiini Tampereelle tai Helsinkiin, missä aloitin koulunkäyntini. Onneksi en. Minulle Oulun murre on ominta puhetta. Aivan upian omintakkeinen kieli.

Ensimmäinen joulu

Perjantai 24.12.2010 klo 12.46 - Kati

Joulu tuli tänäkin vuonna vähän puskan takaa, niin kuin sillä näin aikuisiällä on salakavalasti ollut tapana. En muistanut hankkia edes Veikkauksen joulukalenteria, vaikka sellainen on ollut jo melkein perinne.

Olen jo oppinut suhtautumaan jouluun ilman lahjojen pakkohankintaa ja joulustressiä. Muutaman vuoden takainen päätökseni minimoida (joulunakin) turha krääsä on pitänyt, ja muutenkin olen pyrkinyt painottamaan jouluissani yhä vähemmän materialistisia arvoja.

Joulu on perinteiden juhla, joten on mukavaa huomata, että tietyistä arvovalinnoista on tullut jo perinteitä. Ruokapöydässämme ei edelleenkään näy perinteisiä jouluruokia, vaan lempiruokiamme. Suklaata emme osta etukäteen, sillä sitä tulee ähkyksi asti muutenkin. Lahjat olemme jo useana vuonna saaneet suoraan yhteiselle matkatilillemme.

Tämä joulu on monella tapaa aivan samanlainen kuin monet aikaisemmat. Ja silti tässä nimenomaisessa loppuvuoden rauhoittumisessa on jotain aivan erityistä. Tämä on lapseni ensimmäinen joulu.