Kotikaupunki uusin silmin

Perjantai 26.7.2013 - Kati

Tänä kesänä olen tehnyt parikin juttua, jotka ovat avanneet näkemään kotikaupunkini Oulun aivan uusin silmin. Jännä juttu, miten sitä aina vieraissa kaupungeissa koluaakin paikkoja ihan silkasta kiinnostuksesta, mutta kotikaupungissa tulee useimmiten turvauduttua vanhoihin, tuttuihin reitteihin.

Siksipä saan olla iloinen siitä, että minulla on tällainen työ, joka pistää väkisinkin tutkimusretkelle!

Alla olevat kuvat liittyvät Pyörre-lehdessä julkaistuun artikkeliin Kesäinen paratiisi, joka kertoo Hupisaarten alueesta. Koko lehti löytyy täältä. Pyörre on Oulun kaupungin henkilöstölehti, johon olen nyt reilun vuoden ajan tehnyt säännöllisesti juttuja kuvineen.

Nauttikaa!

Varpaat vedessä

Keskiviikko 5.6.2013 klo 16.18 - Kati

Voi millä ihanuudella meitä onkaan kelien puolesta hellitty jo pari viikkoa! Tässä makupaloja kuvauksista toissaviikolta. Eikö vain tekisi itsekin mieli karauttaa laukalla vesirajaa pitkin horisonttiin?

Pieni pala unelmaa

Maanantai 13.5.2013 klo 9.57 - Kati

”Mistä sä unelmoit?”

Ystävän kysymys saa miettimään. Mistä minä unelmoin? Menee pitkään, ennen kuin osaan vastata.

Tietysti, jos vastaisin tähän kysymykseen niin kuin on tapana vastata, löytäisin lueteltavaa. Että saisin tehdä rakastamaani työtä, pysyisin terveenä ja läheiseni pysyisivät terveinä. Että lapsestani kasvaisi kunnon kansalainen. Etteivät omat tai appivanhemmat joutuisi kohtaamaan kivuliasta vanhuutta. Kukapa nyt näistä ei unelmoisi?

Mutta jos mietin jotain isomman luokan haavetta, joka on vain minun, joudun pohdiskelemaan.

Ajattelen nimittäin, että mikä tahansa asia, joka on vain järjestelykysymys, ei oikeastaan ole unelma – vaan järjestelykysymys. Työpaikan vaihto, vuorotteluvapaa, osa-aikaeläke, lomareissu tyttöporukalla tai koiranpentu ovat yleensä järjestelykysymyksiä. Tällaisiin haaveisiin liittyy harmillisen usein ajatus sitku-elämästä: ”kyllä mä sitten, kun lapset ovat isompia / talo on valmis / asuntolaina on maksettu / saan palkankorotuksen. 

Unelmiin kannattaa tarttua heti: ”sitku”-päivää ei ehkä tule.

Enkä osaa ajatella, että unelma voisi olla mikään materialistinen asia. Punaiset nahkasaappaat tai uusi auto voivat olla tunteita herättäviä asioita, mutta eivät mielessäni täytä unelman kriteerejä. 

Näitä pohdiskellessani päädyn ajatukseen, että unelma on jotain, jossa pääsee toteuttamaan itseään. Siltä sektorilta se löytyi minullakin, unelmani. Itse asiassa minun ja ystävän unelmat olivat hyvin samankaltaisia. Minun unelmani liittyi luovaan kirjoittamiseen, ystävän unelma tanssimiseen ja laulamiseen.

Huomaan, kuinka tarpeellista omien unelmien yksilöiminen on. Jostain syystä ne kannattaa myös sanoa ääneen.

Noin kuukausi tämän keskustelun jälkeen kuulin saaneeni mojovan apurahan haaveilemalleni kirjoituskurssille. Tulevana kesänä aion toteuttaa yhden palan unelmaani.

Sata tavaraa

Lauantai 23.2.2013 - Kati

Näin vastikään Tavarataivas-elokuvan. Se oli mielenkiintoinen yhden miehen ihmiskoe, joka pisti eittämättä pohtimaan myös omia (tavara)valintoja. 

Ohjaaja Petri Luukkainen laittoi itsensä testiin, joka alkoi tyhjästä asunnosta, alasti. Vuoden ajan hänellä oli lupa hakea vuokravarastosta yksi tavara tai vaate päivässä. Mitään uutta ei saanut ostaa.

Ei liene yllätys, että mies aloitti pukeutumisesta: takista ja kengistä. Ilman sukkia ja kalsareita hän sen sijaan pärjäsi yllättävänkin pitkään. 

Jos asettaisin itselleni samanlaisen kokeen, mitä ottaisin ensimmäisenä? Mitkä ovat tavaroita, jotka koen välttämättömiksi? Kuinka paljon (tai vähän) tavaraa ihminen oikeasti tarvitsee? 

Luukkainen pärjäsi ilman jääkaappiakin yllättävän pitkään, vaikka sen ajatellaan olevan välttämättömyys. No, sinkkumies tosin söi ulkona ja nautti kotona vain mehua ja sormella voitelemiaan sämpylöitä. Tuorejuusto säilyi ikkunan välissä.

Jos Luukkainen olisi ollut nainen, hän olisi taatusti hakenut hammasharjan ja hammastahnan heti ensimmäisellä viikolla. Luultavasti hän olisi panostanut myös pyykkihuoltoon eikä olisi kuivannut itseään suihkun jälkeen villakangastakkiin. Epäilen, että myös lakanat ja vessaharja olisivat löytäneet tiensä sinkkunaisen boksiin aiemmin.

Tai mistä minä tiedän. Ehkä itsekin pärjäisin ilman sohvaa, keittiön pöytää ja verhoja. Aivan taatusti pärjäisin ilman kymmeniä kenkäpareja ja valtavaa kosmetiikka-arsenaaliani. 

Missä menee kohtuuden raja? Ihmiskokeensa jälkeen Luukkainen tietää, että ihminen (ainakin helsinkiläinen yksinasuja) tarvitsee noin sata välttämätöntä tavaraa ja toiset sata tuomaan lisämukavuutta elämään.

Tavaralla on silti lupa tuoda mielihyvää. Ihan hirveästi jäi harmittamaan se Luukkaisen Jopo, joka varastettiin. Olihan se äidin varastosta haettu 80-luvun Helkama nyt ihan onneton kulkupeli.

Julkaistu Sanomalehti Kalevassa 23.2.

Ensimmäinen elokuva

Maanantai 26.11.2012 - Kati

Pääsin ensimmäisen kerran elokuvateatteriin joskus teini-ikäisenä. Teatteriin, konsertteihin, balettiin ja jopa oopperaan minua kyllä raahattiin jo pentuna, mutta elokuvaelämyksiä ei meidän perheessämme harrastettu.

Kriitikkona kirjoitan usein lastenelokuvista. Useimmiten katson elokuvat pressinäytöksissä, mutta silloin, kun satun ennakkonäytökseen aidon lapsiyleisön kanssa, yritän tahallani viivyttää poislähtöä ja höristellä korviani. Mitä ne tykkäsivät? Naurattiko? Jännittikö?

Lapsiyleisölle suunnattuja elokuvia tulee tätä nykyä paljon, ja niiden taso on vaihteleva. Tykkään itse eniten yksinkertaisista, lasten maailmassa pysyttelevistä, visuaalisista elokuvista, kuten vaikkapa Risto Räppääjästä. Aina plussaa, jos vitsit naurattavat aikuistakin, sillä aikuisethan lapsia teatteriin vievät.

Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali järjestettiin jälleen viime viikolla, ja minulle järjestyi aivan erityinen elokuvakokemus. Paitsi, että vuoden 1942 Bambi on itsessäänkin elämys, oli se nyt aivan erityinen, sillä leffaseuranani oli poikani 2 vee.

Touhu-ikäisen pylly jaksoi pysyä penkissä eväiden voimalla 45 minuuttia, eli reilun puolet elokuvan kestosta. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, ettemme nähneet elokuvaa loppuun asti. Ensiaskel elokuvien maailmaan on nyt otettu.

Tamman viimeinen ilta

Torstai 23.8.2012 - Kati

Kävin viime viikolla valokuvaamassa 27-vuotiasta tammaa sen viimeisenä iltana. Oli tullut aika päästää irti vanhasta ystävästä. Kahden vuosikymmenen yhteisen taipaleen jälkeen hyvästien jättäminen ei ole helppoa – mutta silti paras lahja, jonka parhaalle ystävälleen voi antaa.

Tässä elämän hektisessä myllerryksessä mietin joskus, että suurinta osaa työstäni käytetään huomenna kalojen kääreenä. Näitä kuvia katsellaan ehkä vielä vuosikymmentenkin päästä, ja siksi nämä ovat kuvaajallekin aivan eri tavalla merkityksellisiä.

Tunteet olivat pinnassa minullakin, sillä olen ollut samassa tilanteessa elämässäni parikin kertaa. Ensimmäinen hevoseni on edelleen minulle se elämäni hevonen, rakkain ja tärkein. Nämä runot kirjoitin vuonna 1996, kun minun oli tullut aika päästää irti ystävästä.

Sinä
saat vielä vuosienkin jälkeen
ikävän kyyneleet silmiini joka kerta
kun uskallan sinua ajatella.

Kullanhohtoinen olemuksesi
laukkaa uniini
ylväänä ja kauniina.

Pienen hetken saatan
tuntea sinut lähelläni,
aistia onnellisuutesi.

Kitaranpussaaja

Maanantai 19.3.2012 klo 21.41 - Kati

”Otetaan vaan paljon kuvia, mulle kyllä passaa!”, hihkaisi The Voice of Finland-haastaja Aki Louhela, kun alettiin puhua jutun kuvauksesta.

Miten virkistävän epäsuomalainen asenne!

Esiintyvä taiteilija on tietysti tottunut olemaan kuvattavana, ja sen huomasi. Kameran takana en ollut tällä kertaa itse, vaan kuvauksen hoiti Mikko. Silti ideoimme kuvausta porukalla, ja meillä oli hulvattoman hauskaa. Parhaimmillaanhan kuvaussessiot ovat juuri tätä. Hauskuutta ja hulluutta, hölmöjäkin ideoita, joista usein syntyy helmiä. Lehtikuvaajan tärkein tehtävä on mielestäni välittää lukijoille kuvattavan fiilis. Jos fiilis on hyvä, ei voi mennä pieleen.

Harmittavan usein kuvattava suhtautuu kameraan lähtökohtaisesti vihollisenaan. Yksi haluaa tulla kuvatuksi vain yläviistosta, toisen mielestä korrekti kuvaushymy on sellainen, jossa hampaat eivät näy. Kun sanon, että juttuun tarvitaan yksi kuva, yllättävän moni tuntuu olettavan, että kameran nappia painetaan kerran. 

Osa kuvaajan ammattitaitoa on saada kuvattava rentoutumaan. Poseerauksen ammattilaisten kanssa on mukava tehdä töitä. Silloin voi heittäytyä ja hullutella. Laulaa täysin palkein ja pussata kitaraa.

Kissa elää kiitoksella

Torstai 1.3.2012 - Kati

"AAAaa kiitos oot mahtava!", hehkutti eräs haastateltavani jokin aika sitten lähetettyäni haastattelun hänelle tarkistettavaksi. Palaute on pisara meressä siitä positiivisuudesta, jota saan työni kautta kokea.

En tiedä, voisinko milloinkaan jämähtää sellaiseen työhön, jossa kukaan ei koskaan kommentoisi työni jälkeä. Enkä nyt tarkoita esimiehen osoittelevaa sormea.

Nykyisessä ammatissani saan palautetta melko usein. Eräs toimeksiantajani kommentoi yleensä aina, jos juttuni on ollut hänen mielestään erityisen hyvä. Usein se on silloin ollut myös omasta mielestäni erityisen hyvä. Siksi palaute lämmittää.

En tiedä, kuka kissan hännän tässä tapauksessa nostaisi, jollei kissa itse. Mielestäni positiivisesta palautteesta saa ja pitääkin iloita. Freelancerin työ on yksinäistä puurtamista, jossa kukaan ei ole jakamassa sen puoleen karikkoja kuin hohtohetkiäkään. Ja trust me, molempia on tullut koettua.

Positiivinen palaute vahvistaa fiilistä siitä, että olen oikeassa lokerossa. Alun palautteen mahdollisti ainoastaan se, että pisti sydämeni siihen(kin) juttuun.

Koko perhe töissä

Keskiviikko 4.1.2012 - Kati

Usein on niin, että meidän perheessämme samalle juttukeikalle lähtee kaksi neljästä. Mieheni Mikko on valokuvaaja, joten toisinaan teen itse pelkät tekstit, ja Mikko saa huolehtia kuvauspuolen.

Kun poika oli vielä kantokopassa kuljettava rääpäle, otimme hänetkin joskus mukaan. Käytäntö oli alkukuukausina pojan ruokkimisen kannalta pakon sanelemakin. Hailuoto-lehden juttuja tehdessä pikkumies nukkui tyytyväisenä kantokopassaan, ja Tukiviesti-lehden Ylivieskan-keikoilla kulkivat mukanani sekä isä että poika.

Tänään kokoonpano vaihtui jälleen. Poika jäi hoitajan kanssa kotiin, mutta keikalle lähti perheemme neljäs jäsen, Lumikki-koira. Jutun aiheena oli Oulun koirauimala. Kuten Ylen tekemästä videosta näkyy, Lumikki ei ollut kovin innoissaan altaaseen menosta, vaikka vesipeto kesäisin onkin. Kaikkeen uuteen vähintäänkin epäilevästi suhtautuva vanhuskoira nautti kuitenkin lopulta uinnista, ja tänne menemme varmasti toistekin!

Työn alla nyt ja tässä

Maanantai 31.10.2011 klo 15.16 - Kati

En tiedä, voisiko levyarvion kirjoittamista aloitellessa muuta toivoa, kuin että artisti itse seisoisi edessä ja esittäisi levyn kappaleet sydämellä tulkiten. Yhden toisensa perään niin, että niitä voisi rauhassa maistella ja fiilistellä. Levyjä kun tulee usein kuunneltua muiden askareiden lomassa, taustahälynä, ja harvoin hyväkään kappale pääsee niin sataprosenttisesti oikeuksiinsa kuin konserttisalissa kuultuna.

Eikä haittaisi, jos  mukana olisi ihan kunnon bändi. Henkilökohtainen heikkouteni ovat puhaltimet, joten muutamaa torvensoittajaa en pistäisi pahaksi lainkaan.

Näin hyvä tuuri minulle sattui, kun aloin kirjoittaa arviota Suvi Teräsniskan kolmannesta albumista Pahalta piilossa. Levynjulkaisukonsertti Madetojansalissa eilen illalla oli hieno elämys.

Se oli kesällä 2006, kun olin seuraamassa Rotuaari Piknikin torstai-illan settiä (sitä tylsintä, jos minulta kysytään), kun kuulin Suvista ensimmäisen kerran. Niin teki moni muukin. Ennustin Kalevan Katupeilissä, että tuosta tytöstä kuullaan vielä, enkä ollut väärässä.

Suvin uraa on ollut ilo seurata, eikä vähiten siksi, että nuori nainen on jotenkin niin jalat maassa ja rento tyyppi. Hän on kääntänyt nuoren ikänsä vahvuudekseen vanhojen partojen iskelmäriveissä ja vetänyt tanssilavoille isot joukot nuorta väkeä. Harmi, ettei Madetojansali ollut kuin puolillaan, sillä sielläkin vahvaääninen nainen oli ihan omillaan.

Moderni iskelmä ei ole enää pelkkiä rakkausrallatuksia. Suosittelen kuuntelemaan Suvin uutukaiselta erityisesti Lasse Kurjen ja Timo Kiiskisen kappaleen Nyt ja tässä sekä Tuomas Lepistön nerokkaan kappaleen Sadetakki.

Ja sitä arviota voi odotella ilmestyväksi Sanomalehti Kalevassa lähiviikkoina.

Pidettäiskö kahvitauko?

Keskiviikko 14.9.2011 klo 15.21 - Kati

Osallistuin jokin aika sitten tapahtumaan, jossa oli paljon kollegoja ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita koolla. Matkalla lentokentälle huomasin, että käyntikortit unohtuivat kotiin.

Vaan eipä hätää. Kuka niitä enää edes jakelee? Nykyään etsitään tyyppi Facebookista ja lähetetään kaveripyyntö. FB kertookin sitten jo paljon enemmän kuin minikokoinen pahviläpyskä.

Facebook on pienyrittäjälle kaksiteräinen miekka. Toisaalta siellä tekee mieli jakaa kuulumisiaan koska toisetkin jakavat, eikä kaikkien ihmisten kanssa vain tule pidettyä yhteyttä sen ulkopuolella. Samat syyt siis kuin kenellä tahansa Naamakirjan käyttäjällä.

Facebook on käyttäjänsä käyntikortti kenelle tahansa meistä. Jos ja kun kavereina on toimeksiantajia, kollegoja ja mahdollisia yhteistyökumppaneita, ei ihan kaikkea voi jakaa. On mietittävä myös sitä, millaisen ammatillisen jäljen itsestään jättää. Lopputulema saattaa nimittäin konkretisoitua palkkakuitissa.

Moni kollega käyttää Facebookia sopivan haastateltavan etsimiseen, ja itsekin kyselen joskus ihmisten mielipiteitä asioista, ikään kuin taustamateriaaliksi teksteilleni. Naamakirja on siis aivan oiva työvälinekin.

Puhumattakaan sen sosiaalisesta puolesta: kun nököttää työkseen yksikseen pelkkä läppäri seuranaan, Facebookin chatti on oiva tapa pitää yhteyttä ulkomaailmaan.

Pidettäiskö virtuaalinen kahvitauko? 

Sielunruokaa

Maanantai 16.5.2011 klo 10.36 - Kati

Olin muistaakseni noin kymmenen, kun päädyin diskotanssin alkeiskurssille serkkuni kanssa. Tuosta kymmenen kerran kurssista jäivät mieleeni haparoivat hammerit ja bus stop -niminen tanssi. Halusin tanssia, mutta vielä tuolloin liikkeen tielle tuli epäonnistumisen ja unohdusten pelko. Jatkokurssille jäi menemättä.

Joskus yliopistoaikoina sain kaverin houkuteltua mukaan tanssin kokeilukurssille. Muistan elävästi ensimmäisen salsatuntini. Kehoni oli minulta hukassa, mutta sydän oli sitäkin enemmän mukana. Jäin heti koukkuun. Enää ei ollut tärkeää se, miltä näytin peilistä katsottuna. Tärkeää oli hyvä musiikki ja tanssin flow, joka vei mennessään, kun unohti askeleet.

Eilen illalla olin kutsuvieraana tanssikouluni Citydancen 20-vuotijuhlasgaalassa. Olen aina nauttinut myös tanssin katselemisesta. Illan ohjelmassa oli upeita esityksiä, joista toiset nousivat ylitse muiden. Erityisesti sellaiset, jotka kertoivat tarinan. Tanssi on mieletön ilmaisun kanava ja tunteiden tulkintaväline.

Jäin pohtimaan, nauttisinko tanssiesityksistä niin täysillä, jos en olisi koskaan itse tanssinut. Jos en tietäisi, miltä tanssi tuntuu kehossa - kuinka se valtaa koko vartalon, saa aikaan leijuvan fiiliksen ja tunteen, että mikä tahansa on mahdollista. Jos en olisi tuntenut, kuinka hiestä litimärät hiukset läiskähtävät käännöksessä kasvoille ja kuinka energiapiikin jälkeen kehon valtaa autuas rentous ja hyvän olon tunne. Ehkä en.

Suomen Dance-voittaja Sam Vaherlehto - joka tanssi illan viimeisen soolon - on kuulemma sanonut, että tanssi on hänelle sielunruokaa. Miten osuvasti sanottu.

Ominta puhetta

Torstai 27.1.2011 - Kati

Oulun murre istuu minussa syvällä, vaikken olekaan aivan avojalakanen oululainen vaan tullista tullu, kuten sanotaan. Olin kahdeksanvuotias, kun tavailin suussani hullunkurista kieltä. ”Pölijä” ja ”alakko nää mua” kuulostivat hassuilta, vähän naurettaviltakin sananparsilta.

Katsoin vastikään Dome Karukosken elokuvan Napapiirin sankarit. Siinä murre on yksi tärkeimmistä päähenkilöiden persoonaa rakentavista elementeistä. Etelä- ja Itä-Suomen näyttelijät ovat tosissaan saaneet opetella pohojosen puhetapaa. Sen verran herkkäkorvainen olen, että vaikka päähenkilöiden puhe muodollisesti varsin pätevää olikin,  ei se silti ollut aivan aitoa. Eron huomasi, kun ääneen pääsi rovaniemeläinen taksikuski.

Pohjoisen murre kuulostaa helposti vähän pöljältä. Siitä irtosi Napapiirin sankareissakin monet naurut. Sen päähenkilöt olivat kaikessa herttaisuudessaan vähän yksinkertaisia tyyppejä. Heidän suuhunsa sopivat etelän ihmisten korvissa hauskat ilmaisut, kuten ”tikipoksi” tai ”ekkönäätiiä”.

Murreasia on jännä juttu. Minäkin voisin puhua nyt aivan toisella tavalla, jos olisin jäänyt asumaan synnyinkaupunkiini Tampereelle tai Helsinkiin, missä aloitin koulunkäyntini. Onneksi en. Minulle Oulun murre on ominta puhetta. Aivan upian omintakkeinen kieli.

Ensimmäinen joulu

Perjantai 24.12.2010 klo 12.46 - Kati

Joulu tuli tänäkin vuonna vähän puskan takaa, niin kuin sillä näin aikuisiällä on salakavalasti ollut tapana. En muistanut hankkia edes Veikkauksen joulukalenteria, vaikka sellainen on ollut jo melkein perinne.

Olen jo oppinut suhtautumaan jouluun ilman lahjojen pakkohankintaa ja joulustressiä. Muutaman vuoden takainen päätökseni minimoida (joulunakin) turha krääsä on pitänyt, ja muutenkin olen pyrkinyt painottamaan jouluissani yhä vähemmän materialistisia arvoja.

Joulu on perinteiden juhla, joten on mukavaa huomata, että tietyistä arvovalinnoista on tullut jo perinteitä. Ruokapöydässämme ei edelleenkään näy perinteisiä jouluruokia, vaan lempiruokiamme. Suklaata emme osta etukäteen, sillä sitä tulee ähkyksi asti muutenkin. Lahjat olemme jo useana vuonna saaneet suoraan yhteiselle matkatilillemme.

Tämä joulu on monella tapaa aivan samanlainen kuin monet aikaisemmat. Ja silti tässä nimenomaisessa loppuvuoden rauhoittumisessa on jotain aivan erityistä. Tämä on lapseni ensimmäinen joulu.

Tehohöpötystä

Keskiviikko 29.9.2010 klo 15.42 - Kati

Pari vuosikymmentä sitten yksi lempiharrastuksistani oli puhelimessa juoruaminen. Turkoosinvihreään lankapuhelimeeni oli tallennettu pikavalintaan kaikki parhaiden ystävieni numerot – ei sillä, ettenkö olisi muistanut niitä jokaista myös ulkoa. Puhelut kestivät usein tunnin, kaksi tai kolmekin.

Ikävöin tuota aikaa. Mukavaa löhöasentoa omalla sängyllä, hyvän ystävän ääntä puhelimen toisessa päässä. Yhdentekevää jaaritusta, jolla kuitenkin oli tärkeä merkitys. Samanlaiseen kiireettömään höpötykseen ei nykyelämässä ja -maailmassa enää tunnu olevan aikaa eikä tilaa.

Nykyään höpötykset hoidetaan tehokkaan pikaisesti tekstarilla, sähköpostilla tai kiireisillä lounastreffeillä. Entisaikojen kiireettömyys on näistä kohtaamisista kaikonnut kokonaan. Kasvokkain tavatessakin vähintään toinen on jo heti alkajaisiksi ilmoittanut joutuvansa pian kiirehtimään paikkaan c.

Nykyään soitetaan harvoin puhelimella. Kun sitten soitetaan, on toinen osapuoli yleensä estynyt puhumaan. Ruokakaupassa, työpalaverissa, menossa jonnekin tai tulossa jostakin. ”Sori en voi nyt puhua, soitellaan myöhemmin.” Ja se soittaminen jää. Ylipäätään tuntuu, että soittamiseen täytyy olla jokin tärkeä asia. On paljon helpompaa laittaa tekstari – eipähän häiritse kaveria kesken minkään tärkeän – ja jos asiaa ei oikeastaan ole, jää se tekstarikin laittamatta.

Tavallinen, vanhanaikainen puhelu on jäämässä nykymaailmassa jalkoihin, aivan kuten perinteiselle, postitetulle kirjeelle on jo käynyt. Ja kuinka lämpimästi ne aikanaan ilahduttivat, ja ilahduttavat edelleen. Ottaisin lankapuhelimen ja löhöasennon koska tahansa takaisin.

Mustalle listalle

Torstai 29.7.2010 - Kati

Olen kriittinen kuluttaja. Haluan saada rahalleni vastinetta, enkä epäröi palauttaa viallista tavaraa takaisin kauppaan. Hmm, kriittinen. Oikeastiko? Olen tavallinen kuluttaja, joka olettaa, että kaupasta ostettu tuote on ehjä, toimiva ja kunnollinen.

Laskin juuri, että olen tänä kesänä tehnyt kaikkiaan seitsemän reklamaatiota, suomeksi valitusta. Olen valittanut kotimaiselle valmistajalle lakanoista, jotka menivät nyppyisiksi muutamassa pesussa. Olen palauttanut kauppaan tehosekoittimen, joka hajosi ensimmäisellä käyttökerralla. Olen lähetyttänyt huollettavaksi objektiivin, jossa oli tarkennusvika. Olen valittanut kalliista saappaista joiden korko hajosi käyttökelvottomaksi sekä saumurista, joka kesti kaksi vuotta.

Äkkiseltään arvioiden olen käyttänyt tähän naurettavaan ruljanssiin aikaa vähintäänkin parin työpäivän verran ja ajanut autolla kymmeniä kilometrejä edestakaisin. Puhumattakaan siitä turhautumisen määrästä, kun jo toisen kerran lastasin puutarhapöydän peräkärryyn todettuani sen (jälleen kerran) vialliseksi ja ajelin kauppaan nöyristelemään, että ”tämä pitäisi nyt saada vaihtaa ehjään”.

Suomalaisten liikkeiden reklamaatiokäytännöt vaihtelevat melkoisella haitarilla. Kotimainen lakananvalmistaja vaihtoi ilman muuta lakanani uusiin, tehosekoittimen hyvityskin (”ei kiitos, en halua uutta samanlaista tilalle”) hoitui vuorokauden viiveellä, sillä myyjällä x ei ollut valtuuksia hoitaa asiaa, jonka pystyi hoitamaan vain osastonhoitaja y. Objektiivin tarkennusvian löytyminen ja korjaaminen vaati jo reilusti omaa vaivaa, eivätkä asiakaspalvelusekaannukset (”se tekisi sitten 535 euroa, kiitos”) ainakaan laskeneet verenpainetta. Kahdensadan euron merkkisaappaiden maahantuoja tarjosi hyvitykseksi neljääkymmentä euroa. Sillähän saa jo kengännauhat! Ja saumurin kanssa nielin lopulta karvaan tappioni ja ostin kokonaan uuden.

Kuluttaja olettaa, että kaupasta ostettu tuote on ehjä, toimiva ja kunnollinen. Niissäkin tapauksissa, joissa olen lopulta saanut valitukselleni vastinetta, olen lopulta saanut (vain) sen, mikä minun olisi alun perinkin pitänyt saada: ehjän, toimivan ja kunnollisen tuotteen. Yksikään liike, maahantuoja tai valmistaja ei ole tarjoutunut korvaamaan asian hoitoon käyttämääni aikaa ja vaivaa.

Näiden episodien jälkeen tavallisen kuluttajan on entistä helpompaa äänestää jaloillaan. ”Musta lista” senkun pitenee.

Toisen romu on toisen aarre

Maanantai 7.6.2010 klo 12.01 - Kati

Olen viime aikoina kierrellyt kirpputoreilla: Pelastusarmeijan, Punaisen Ristin ja yksityisten, pienillä ja isommilla kierrätystoreilla. Tähän asti elättelemäni kuvitelma siitä, että ne ovat oikeita aarreaittoja, on romuttunut pahasti.

Suurin osa kirppareilla myytävästä roinasta on roimasti ylihinnoiteltua. En maksaisi viittätoista euroa farkuista tai viittä euroa T-paidasta, sillä samaan hintaan saan alennusmyynnistä uudetkin. Enkä nyt väitä, että kaiken pitäisi aina olla uutta ja kiiltävää, mutta se laatu: kirpputorit ovat pullollaan henkkamaukkalaatua, jota en (enää) osta uutenakaan. Olen nimittäin tehnyt linjauksen, että vaatteitteni on kestettävä yhtä sesonkia pidempään.

Talossamme on vastikään tehty pientä pintaremonttia. Se on avannut silmäni iloisella tavalla näkemään, kuinka toisen romu on toisen aarre.

Ensinnäkin luovuimme toimivista, mutta meille turhista komeroista. Eräs tuttava sai niistä mainiosti lisää säilytystilaa tallinsa satulahuoneeseen. Toinen tuttava, juuri ihkauuteen kotiinsa muuttanut, tarjosi muutamaa kipsilevyä, jotka piisasivat meidän tarpeisiimme hyvin. Vastapalvelukseksi lupasin perennoja uuteen pihaan, kunhan se on kukkienistutuskunnossa. Naapurilla oli kaatopaikkakuormassaan maalipurkkeja, joiden pohjalta löytyi meille passeli pohjamaali. Ei tarvinnut sitäkään varten lähteä rautakauppaan.

Remontille on tullut hintaa naurettavan vähän, kun söpöt tapetitkin olivat puoli-ilmaiset. Iloisemmaksi kuin rahan säästyminen minut tekee kuitenkin juuri tämä uudenkarhean pinnan alle kätkeytyvä kierrätysaate: työhuoneemme sisältää mukavan yhdistelmän uutta, vanhaa ja lainattuakin.

Kirpputorit jätin oman onnensa nojaan, tulin vain pahalle mielelle siitä, kuinka kertakäyttöisiä ovat ihmisten vaateaatteet. Yhden aarreaitan kuitenkin löysin: Oulun kaupungin kierrätyskeskuksessa Espritin trikoopaidalla oli hintaa 20 senttiä. Mielestäni juuri sopivasti.

Kahden ammatin kameleontti

Maanantai 26.4.2010 - Kati

Olen ammatiltani kameleontti. Toimittaja ja valokuvaaja samassa paketissa ja persoonassa. Kun työn alla ovat sekä juttu että siihen tarvittava kuvitus, aivot ovat jo keikalle lähtiessä kahdella eri taajuudella.

Tämä kevät on ollut työntäyteinen, ja olen päässyt toteuttamaan itseäni molemmilla osaamisalueillani. Useimmiten työn alla on koko paketti, mutta toisinaan osioista vain toinen. Olen pannut merkille, että toimittajan ja valokuvaajan töissä on vissi ero.

Ensinnäkin valmistautuminen. Kuvaamiseen valmistaudutaan lataamalla kameran ja salaman akut, tarkistamalla tyhjien muistikorttien määrä, arvioimalla kaluston tarve ja pakkaamalla kamerareppu valmiiksi. Vielä ovenraossa mietitään ja tarkistellaan: onko kaikki varmasti mukana, vara-akutkin?

Haastatteluun valmistaudutaan tarkistamalla, että kynästä tulee  mustetta ja muistikirja on mukana. Toisinaan tutustun haastateltavan taustoihin netissä jo ennakkoon. Toisaalta haluan luottaa ensivaikutelmaan ja ennen kaikkea, että haastateltava kertoo minulle asiat omin sanoin. Siksi en liikaa nojaudu nettitietoon.

Itse H-hetki on kuvaajan roolissa se hetki, kun työ tehdään. Aivot käyvät ylikierroksilla, katse hakee sopivaa miljöötä, valoa ja asentoa. Kuvaaminen on usein fyysisestikin rankkaa, ja pieni jännityskin kuuluu asiaan. Onnistumisen tunne syntyy, kun on oivaltanut jotain erityistä ja saanut sen tallennettua muistikortille.

Haastattelu sen sijaan on useimmiten rentoa jutustelua, tutustumista ja höpötystä, tyhmienkin kysymysten esittämistä, kynän savuamista muistikirjan sivuilla. Kiireettömän leppoisia haastattelutuokioita pidän työni parhaana antina. Koen liki viikoittain sellaisia virkistäviä kohtaamisia, joista ammennan virtaa pitkäksi aikaa. Uudet ihmiset saavat näkemään maailmassa uudenlaisia asioita ja paras palaute on haastateltavan vilpitön hymy ja innostus.

Siinä missä valokuvaajan työssä on jälkitöinä jäljellä enää tekninen osuus, kuvien käsittely, toimittajan työ on vielä käytännössä kokonaan tekemättä. Millaiseksi juttu päässäni muotoutuu, miten saisin sen naputeltua sekä itseni että haastateltavan näköiseen muotoon? Onnistumisen tunne syntyy samoista asioista kuin kuvaamisessakin: siitä, kun on oivaltanut jotain erityistä ja saanut sen tallennettua tekstiksi.

 Sekä kuvaaminen että kirjoittaminen ovat luovaa työtä. Erilaisia, mutta silti lopulta melko samanlaisia. Työprosessit poikkeavat toisistaan mutta ovat kuitenkin monella tapaa samanlaisia. Tuotantoketjun päässä oma osuuteni työstä loksahtaa konkreettiseksi kokonaisuudeksi valmiissa lehdessä.

Lue toimittaja Saga Skiftesvikin blogista Kesä-Kalevan muotikuvauksista.

Silmät sisäänpäin

Maanantai 22.3.2010 - Kati

Koin vastikään pienimuotoisen herätyksen – tai pitäisikö sanoa kopautuksen – kun kävin tekemässä juttua uutuuslaji lämpöjoogasta läheisellä Teknopalatsi-salilla. Paikan omistaja-toimitusjohtaja Jaana Heiskanen ja joogaohjaaja Merja Sarkkinen riisuivat ronskisti joogan kaikesta mystiikasta ja elämää suuremmasta filosofiasta, jonka minäkin olen kuvitellut siihen liittyvän.

Yksinkertaisimmillaan lämpöjoogatunnilla on vain yksi tehtävä: saada ihmiset kuuntelemaan omaa kehoaan. Kuulostaa helpolta? Niin minäkin ajattelin. Totuus on kuitenkin se, että fyysinen suorittaminen on meille nykyihmisille paljon helpompaa kuin henkinen pysähtyminen. Rehkiminen, veren maku ja maitohapot ovat ikään kuin tae siitä, että olemme ansainneet vähintäänkin sen papukaijamerkin. Kuka sitä nyt pelkästä hengittelystä itseään kiittää?

Rauhoittuminen on käynyt yhä hankalammaksi. Työasiat tahtovat pyöriä mielessä nukkumaan mennessä ja joskus keskellä yötäkin. Kotisohvalle lysähtäessä mielessä ovat ne kymmenet kotityöt, jotka ainakin pitäisi suorittaa alta pois ennen kuin on lepohetkensä ansainnut.

Teknopalatsin mind studiossa rauhoittuminen on tehty helpommaksi. Lempeä musiikki, tunnelmallinen valaistus ja ohjaajan komento tyhjentää pää kaikesta ylimääräisestä auttavat alkuun. Loppu on sitten itsestä kiinni. Silmien kääntäminen sisäänpäin onnistuu sinnikkäällä harjoittelulla.

Lämpöjooga on muuten ihana laji. Eräs haastateltava sanoi kuvaavasti, että se on kuin tunnin etelänloma.

Lue jutun alku ja katso kuvagalleria Sanomalehti Kalevasta.

Tätä en vaihda

Maanantai 18.1.2010 - Kati

Näinä päivinä tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun päätin, ettei minusta toimistotöihin ole. Ei heräämään seitsemältä ja puskemaan aamuruuhkassa työpaikalle kirosanoja sadatellen, ei tottelemaan komentoja ja mittaamaan työni arvoa kellokortilla. Ei palaamaan kotiin rättiväsyneenä ja sysäämään rakkainta harrastustani masentavaksi pimeäurheiluksi. Yrittäjäksi ryhtymistäni en ole neljän vuoden aikana kertaakaan katunut.

Toki vastoinkäymisiä on tullut. Ensimmäisen yrittäjävuoden joulukuussa sain viiden tuhannen euron ennakkoverolaskun, sillä kukaan ei ollut kertonut minulle, että yrittäjän verotettava tulo tarkoittaa tuloa menojen jälkeen. Osallistuin kyllä useampaankin free-infoon, mutta henkilökohtaisesti en juurikaan kostunut siitä, että vuosikymmeniä alalla toimineet freeammattilaiset ylenkatsoen hymähtelivät aloittelijoiden tyhmille kysymyksille.

Minulla ei aloittaessani ollut ketään, jolle esittää tyhmiä kysymyksiäni, joten opin monen asian kantapään kautta. Kuten sen, että yrittäjän kilometrikorvaus on tuplasti enemmän kuin freeverokorttilaisen ja että omassa asunnossa sijaitsevasta työhuoneestakin kannattaa tehdä vuokrasopimus. Alvillisesta ja alvittomasta myynnistä, veroilmoituksista (niin, niitä on kaksi) tai alati ahdistavista eläkeasioista puhumattakaan.

Sittemmin olen tehnyt kaikkeni, jotta voisin itse helpottaa aloittelevien friikkujen alkutaivalta. Olen rohkaissut, neuvonut ja jakanut erehdykseni. Neljän vuoden aikana olen kerännyt melkoisen määrän tietoa, ikään kuin käynyt tässä työni ohessa kokonaan uuden koulun. Se on sitä työtä, josta kukaan ei yrittäjälle maksa. Niin kuin ei maksa vuosilomista, paperinpyörityksestä ja sairausloman ensimmäisistä kolmesta päivästäkään. Tai niistä viikoista, kun töitä ei yksinkertaisesti ole.

En silti vaihtaisi mihinkään toimistohommaan sitä vapauden tunnetta, sitä palkitsevuutta ja niitä flow-kokemuksia, joita työstäni saan. En höyryävää aamuteetä kirkasvalolampun valossa omassa työhuoneessani, en kiireettömiä lounaita ystävien ja kollegojen kanssa. Enkä etenkään niitä lukuisia punaposkisia aurinkohetkiä, joihin minulla on karvakuonojen ja hulmuharjojen kanssa etuoikeus, joka tuntuu toisinaan miltei liian hyvältä ollakseen totta.