Jalat tukevasti taivasta kohti

Tiistai 12.1.2016 klo 10.56 - Kati

Olen tehnyt tälle vuodelle lupauksen. Lupaan pitää parempaa huolta kropastani. 

Eipä sillä, ihan hyvää huolta olen mielestäni pitänyt siitä tähänkin saakka. Loppuvuodesta tein Laturin Energiatestin, jolla mitataan terveydentilaa, fyysistä kuntoa ja jaksamista. Sen antama energiaindeksi kertoo ajan, jonka jaksaa energisesti puuhailla vuorokauden aikana. Maksimitulos on 16 tuntia ja omani oli 12 tuntia, josta on siis vielä parannettavaa.

Elän suhteellisen hidasta elämää ja vältän asioita, jotka aiheuttavat minulle stressiä. Nukun paljon, syön terveellisesti ja liikun... noh, enemmänkin voisin. Lupaukseni liittyykin siis jälkimmäiseen. Kahvakuulaa, joogaa, ratsastusta, tanssia... enemmän!

Ilokseni löysin uuden lajin: ilmajoogan! Siinäpä koko kroppaa kuin huomaamatta kurittava laji, joka on vielä kaiken lisäksi hauskaa! Kokeilukerrastani on nähtävillä Mikon kuvaama video, joka julkaistiin Sanomalehti Kalevan uuden Kale! -kaupunkilehden netissä viime viikolla. Jutun pääsee lukemaan Kale!:n näköislehdestä sivulta 10.

Jalat tukevasti taivasta kohti -aate pätee elämässäni muutenkin. Odotan innolla, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tähänastinen elämä on opettanut, että jotain hyvää odottaa varmasti nurkan takana.

Namaste!

"Jos en ratsastaisi, olisin kireä ja tyhmä lehmä"

Perjantai 23.10.2015 klo 21.58 - Kati

Otsikko on suora lainaus Katja Ståhlin blogikirjoituksesta Anna-lehden verkkosivuilla. Kolahti. No niinpä!

Olen ratsastanut 31 vuotta. Pisin taukoni on ollut viisi kuukautta. Ratsastus on siis aina kuulunut elämääni, arkeeni, viikkorytmiini. Lyhyesti sanottuna: etuoikeuksiini.

Tänä syksynä sydämeeni on tulvinut rakkaan harrastukseni parissa erityinen ilo ja kiitollisuus. Olen nimittäin ikään kuin palannut alkuun: ratsastan taas samoissa puitteissa joissa ratsastin ensimmäisellä omalla hevosellani yli kaksikymmentä vuotta sitten. 

Se tuntuu ihan älyttömältä! Omasta mielestäni olen se sama heppatyttö kuin silloin, on tapahtunut ihan hassu aikahyppy. Seuraan vierestä, kun silloinen tallikaverini pitää estevalmennusta omalle tyttärelleen, joka valkoisine satuponeineen näyttää ihan samalta kuin tuo tallikaveri silloin jotain 25 vuotta sitten. (yhtenä päivänä tallikaveri ratsasti ponia, ja minun piti ihan hieraista silmiäni, että 80-luvullako tässä yhtäkkiä ollaan!)

Facebook-tuttavistani varmaan puolet on heppaihmisiä, läheisistä ystävistänikin moni. Meille heppaihmisille on aina olemassa yhteisö, joukko samankaltaisia, niitä, joiden kanssa joskus käytiin samalla tallilla. 

Nämä ihmissuhteet eivät ole yhdentekeviä: puolituttujenkin hevosnaisten keskuudessa lymyää erityinen auttamisen meininki. Olen ziljoonat kerrat elämässäni törmännyt tähän mitä moninaisimmissa tilanteissa. Juuri tänään huikkasin pienen avunpyynnön Facebookiin, ja hetki sitten se konkretisoitui kotiovellani puolitutun heppaihmisen toimesta.

Useinhan käy niin, että lähellä olevia asioita on vaikea nähdä kauempaa. Minä sain osuvan muistutuksen muutama viikko sitten, kun olin kuvauskeikalla liikuntarajoitteisten ihmisten keskuudessa. Lounaspöydässä keskusteltiin ratsastusterapiasta. Siitä, miten hyvää hevonen tekee ihmiselle, kuinka ratsastusterapia on mieletöntä terapiaa mielelle, hermostolle ja fysiikalle. Puhuja poti vaikeaa MS-tautia ja kertoi, kuinka oli joutunut pyörätuoliin sen jälkeen, kun Kela ei enää korvannut hänelle ratsastusterapiaa. Sattumaa, tai ehkä ei?

Siinä minä istuin hiljaa ja mietin, että minä olen saanut nauttia tätä terapiaa 31 vuotta. Se on ehkä juuri se syy, ettei minusta ole tullut kireää ja tyhmää lehmää.

P.S. Tänä viikonloppuna ratsastuksen huippunimet kokoontuvat jälleen Helsinki Horse Show’hun. Minulla on tänäkin vuonna ilo seurata (etänä tällä kertaa) pohjoissuomalaisten ratsastajien (edellä mainittu tallikaveri heidän joukossaan) kisaviikonloppua ja naputella muutamat rivit aamun Kalevaan. Ratsastus on ennen kaikkea hienoa urheilua!

Istun tässä ja tuijotan merta.

Maanantai 7.9.2015 klo 18.27 - Kati

Monesti arjen keskellä tuntuu, että olisi ihanaa ottaa luova irtiotto. Varata mökki meren rannalta, laittaa villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Kirjoittaa niin, että pöly lentää näppiksestä.

Arjen keskellä on nimittäin helppo uppoutua arkisiin asioihin, suorittaa tehtäviä toinen toisensa perään. Mutta annas olla, kun pitäisi synnyttää jotain uutta. Tyhjän paperin kammoa ei ehdi syntyä, kun konetta ei moisissa aatoksissa ehdi (tai uskalla) edes avata.

Olen huomannut, että luovuuteni purskahtelee pintaan matkoilla. Lentokoneissa, busseissa ja junissa on jotenkin kai niin irti arkisista ajatuksista, että tekstiä alkaa syntyä. Vaihtuvat maisemat (no, ei lentokoneessa ehkä) ruokkivat jotain alkukantaista uuden alkua. Tekstiä syntyy.

Tämä luova kirjoittaminen on minulle vielä suhteellisen uusi juttu, vaikka onkin nykyisellään ihan olennainen osa työtäni. Ja nyt puhun laulunteksteistä. Vaalin niitä pääkopassani kuin kalleimpia aarteitani, säästellen kirjotan ulos yhden kerrallaan ja sitten pidän taas taukoa. Ikään kuin pelkäisin, että ammennan itseni tyhjiin, jos alan liian toimeliaasti niitä paperille siirtämään.

Ja tässä minä nyt olen jo monta tuntia tuijottanut merta. Varasin mökin, laitoin villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Sitten vilkuilin vähän facebookkia ja vastasin pariin työmeiliin ja... niinpä niin. Nyt ihmettelen, etten ole saanut mitään aikaan koko päivänä.

Onneksi huomenna on uusi päivä tuijotella merta.

P.S. Olen sentään jotain saanut aikaankin. Katri Metson upeasti tulkitsema Mitä silloin jää (säv. Maki Kolehmainen) julkaistiin heinäkuun lopulla ja ylsi Yle Radio Suomen soitetuimpien listalla ykköseksi. Sijoituimme kollegan kanssa toiselle sijalle myös lasten tangomusiikin sävellys- ja sanoituskilpailussa Mä karkaan Argentiinaan -nimisellä biisillä, jota oli älyttömän hauska tehdä!

Sijoittaja jo vaipoissa

Tiistai 14.7.2015 klo 22.02 - Kati

Ystäväni Minna haastoi Facebookissa ystäviään seuraamaan esimerkkiään ja kirjoittamaan oman sijoitustarinansa. Koiriin ja elämyksiin sijoittavan Minnan juttu on julkaistu Sijoittaja.fi:ssä.

Minä olin sijoittaja jo ennen kuin osasin puhua. Äidilläni ja isovanhemmillani oli tapana pistää synttäri- ja joulukrääsän sijaan nimelläni siivu osakkeisiin, joukkovelkakirjalainoihin ja valtion obligaatioihin. Kyse ei ollut mistään suurista summista, mutta koska korolla on tapana kasvaa korkoa, noista sijoituksista on ollut myöhemmässä elämässäni minulle merkittävää hyötyä ja innostuin pienistä sijoituksista itsekin.

Pienyrittäjän on pakko suunnitella

Luovan alan freelancerina tuloni eivät totisesti päätä huimaa ja lomista ei maksa kukaan. Moni ajattelee, etteivät sijoittamiseen liittyvät asiat kosketa pienituloisia millään tavalla. Itse ajattelen, että ainoa keino paitsi päästä nauttimaan elämästä, myös selviytyä tästä joskus eläkkeelle asti on sijoittaa vähäiset rahansa järkevästi.  Sijoittamiseen liittyvät asiat koskettavat mielestäni siis nimenomaan juuri meitä pienituloisia.

Nykyisellään omistan osakkeita ja sijoitan rahastoihin. Olen myös seurannut äidin esimerkkiä ja säästän ja sijoitan muutaman kympin kuukaudessa myös lapselleni.

Olennaisinta on olla sijoittamatta

Olennaisinta sijoittamisessani on se, mihin en sijoita. En haali tavaraa. Olen kutistanut menoni minimiin. Lämmitän taloni itse pilkotuilla puilla ja kuljen autolla vain pakolliset matkat. Käytän ahkerasti kirjastoa. Ompelen itse. Olen kahden ja puolen vuoden ajan säännönmukaisesti pyrkinyt eroon turhasta roinasta ja lopettanut ostamasta uutta. Shoppailen toisinaan kierrätyskeskuksessa ja kirppiksellä. Toissapäivänä ostin täydelliset farkut 50 sentillä, eikä se ollut minulle mitenkään erityinen löytö.

Tavaran kierrätys ja päätös olla ostamatta ovat minulle paitsi satsaus omaan talouteeni (ja siihen tulevaan eläkkeeseeni joka sekin on pienyrittäjän itse maksettava), myös ennen kaikkea sijoitus tulevaisuuteen. En käsitä, miten voisimme kuvitella maapallon kestävän nykyistä kulutustahtia. Jos jotain, niin tämän haluan täsmentää lapsellenikin.

Minnan tavoin sijoitan elämyksiin. Mieluummin rantahiekan tuntuun varpaissa kuin alati uusiin korkkareihin. Silloin kun jotain oikeasti tarvitsen, ostan parasta ja kauneinta, koska laadukkaat kengät, toimivat kodinkoneet ja hyvännäköinen polkupyörä ovat asioita, jotka tekevät elämästä nautittavaa.

P.S. Lainaa kirjastosta tämä: Havia, Lappalainen, Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen. Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Tarinani on julkaistu myös Sijoittaja.fi -sivustolla.

Koiramaisia juttuja

Torstai 28.5.2015 klo 13.33 - Kati

Ulkoilutin taannoin kameraa ja hoitokoira Eetua. Kauneus on ehkä katsojan silmässä, mutta eikö kultainennoutaja kuitenkin ole kevyesti kaunein koirarotu?

Lapsena haaveilin (ihan oikeasti!) että jostain tupsahtaisi koira (noutaja) kaulassaan lappu: ”löytäjä saa pitää”. Melkein niin sitten kävikin kultaisennoutajani Lumikin kanssa. Se tupsahti elämääni ihan kuin kultakimpale taivaalta. Niin että kyllä ihmeitäkin tapahtuu!

Nyt Lumikki on ollut jo puolitoista vuotta vehreämmillä kieriskelymailla, mutta meille ei ole tullut uutta koiraa. Katsotaan sitten joskus myöhemmin. Tähän hetkeen meille sopii koirattomuus. Sen sijaan meillä on kevään aikana käynyt useampikin hoitokoira, joista Eetu kyllä ihan viimeistään sulatti sydämeni. Kuvittelin, että Lumikki oli jotenkin poikkeusellinen ystävällisyydessään ja ajatustenlukukyvyssään. Olin väärässä. 

Näitä kultakimpaleita on näemmä enemmänkin. Koirat <3

Kesä!

Keskiviikko 8.4.2015 - Kati

Aurinko! Noh, eilen satoi räntää, mutta nyt se paistaa. Olen virittäytynyt kesätunnelmaan viimeistelemällä viimekesäisiä juttuja. Se onkin ehkä paras keino saada tunnelmasta kiinni.

Eihän sitä talven pimeinä kuukausina meinaa muistaakaan, millainen ihanuus on Suomen kesä. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa Mikon ottamaa kuvaa yhteiseltä juttukeikaltamme Kleinbussin kyydissä. Päivä oli sateinen, mutta ei se tästä kyllä välity. 

Ja entäs nämä sitten: ensimmäistä kesäänsä viettävä maitovasikka ja ratsukoulutuksen alkeita opiskeleva kolmevuotias, joita kuvasin viime kesänä. Näiden kesäseikkailuista voit lukea toukokuussa ilmestyvästä Kesä-Kalevasta. Kyllä minulla on vahva aavistus, että eläimetkin ovat onnellisempia kesällä.

Minä ainakin olen. Kuluneen talven aikana en onneksi ole joutunut jäädyttämään näppejäni kovinkaan montaa kertaa, mutta sitäkin useammin olen säätänyt kuvauksia sellaisiin ajankohtiin, jolloin pilkahtaisi edes hitusen päivänvaloa. Tervehdin ilolla luonnollista valonlähdettäni, aurinkoa. Sen säteet lämmittävät jo ikkunan läpi. Kyllä se kesä sieltä saapuu. Siihen asti fiilistelen näitä viimekesäisiä tunnelmapaloja.

Eka kerta

Torstai 19.2.2015 klo 12.56 - Kati

Muistan hyvin ensimmäisen juttukeikkani kesällä 2003. Ystäväni oli töissä oululaisessa kaupunkilehdessä ja oli aikeissa mennä haastattelemaan suosikkibändiäni Nylon Beatia. ”Muista sitten kysyä sitä ja sitä”, minä preppasin tohkeissani. ”No mutta hei, sähän voisit tehdä sen haastattelun!”, ystävä innostui.

Opiskelin tuolloin viestinnän maisteriohjelmassa, mutta käytännön kosketus alaan oli olematon. Voi sitä paniikkia. Mietin kysymyksiä ainakin viikon etukäteen ja kirjoitin ne ruutupaperille, jota puristin hikisissä käsissäni astuessani oululaisen hotellin neukkariin. Siellä he olivat. Mun idolit!

Naikkarit olivat pahalla tuulella. Jo pari toimittajaa oli tullut edelläni ulos ihan raivona. Minä olin hermona.
”Moikka! Mä olen Kati siitäjasiitälehdestä. Toivotan teidät tervetulleiksi Ouluun siitäkin huolimatta, että meillä haisee tänään.” 

Se rikkoi jään (ja oli totta!). Jonnaa ja Eriniä nauratti. Haastattelu tehtiin hyvällä fiiliksellä, mutten vielä tuolloin osannut kunnella, kirjoittaa ja valmistella päässäni seuraavaa kysymystä samanaikaisesti. Haastattelun jälkeen pääni oli jännityksestä tyhjä, mutta kyllä siitä ihan kelpo juttu syntyi. 

Minulla oli voittajaolo. Muistan, kuinka yksi edelläni haastattelua tehnyt toimittaja tuli vielä illan konsertissa avautumaan, kuinka toivotonta duon haastatteleminen oli ollut. Tuleva toimittaja sisälläni heitti kuvitteellisen yläfemman.

Juhlistin helmikuun alussa pikkuruisen toiminimiyritykseni 9-vuotista taivalta ottamalla pari tanssiaskelta ja hypähtelemällä vähä-älyiseltä näyttäen (kotona). Yrittäjävuodet ovat olleet tiukkoja, vaihtelevia ja äärimmäisen antoisia. Mikä mahtava vapaus saada olla freelancer!

Pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon, joka kerta. Pitää löytää keinot rikkoa jää. Pitää jaksaa epävarmoja aikoja ja tehdä vapaudesta vahvuus. Pitää olla loputtoman utelias. Pitää hoitaa hommat sovitusti ja olla tinkimättä laadusta. Pitää uskoa ja uskaltaa.

Ja jos hommaan leipiintyy, pitää lähteä etsimään uutta. Niin kuin Naikkaritkin tekivät vielä samana vuonna.

Määrittele itsesi uudelleen

Perjantai 23.1.2015 klo 10.08 - Kati

Kävin viime viikolla katsomassa Johanna Vuoksenmaan tuoreen elokuvan Viikossa aikuiseksi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Aikuisten kesäleiriin sijoittuva elokuva sai hymyilemään. Ja pohtimaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja vetää ajankohtaisesta narusta hoksauttaessaan, että ihmissuhteemme ovat yhä tarkemmin valikoituneita. Somettuneessa maailmassa verkostomme ovat kaltaisiamme, ja olemme usein tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa jotka olemme elämäämme valinneet.

Tilanne, jossa pääsisi määrittelemään itsensä kokonaan uudelleen ilman kotiympyröiden tuttuja rooliodotuksia on monelle aikuiselle vieras. Mutta kuinka antoisaa se onkaan! Se, että saa luoda itsensä alusta puhtaalta pöydältä, selkiyttää itsellekin sitä, kuka oikein (sillä hetkellä) on. Turhan usein jäämme vanhoissa pari- ja ystävyyssuhteissamme vanhojen rooliemme vangeiksi.

Olipa kyse sitten uudesta työpaikasta, aikuisiän opiskeluista tai elokuvan tapaan henkisen kasvun kesäleiristä, kaikilla näillä tilanteilla on mahdollisuus synnyttää jotain aivan erityistä.

Kesäleiri! Siinäpä aivan erityinen konsepti. Jotain erityistä taikaa siihen sisältyy. Lapsuuden ratsastusleireiltä tuttu onnensekainen jännitys hiipi kutkuttavana minuun, kun toissa kesänä varasin itselleni leirin jonne lähdin itsekseni, ihan outojen tyyppien joukkoon. 

Mikä viikko siitä tulikaan! Vuoksenmaan elokuvan päähenkilön tavoin en palannut leiriltä entisenäni. Kyseinen leiri järjestetään tulevanakin kesänä ja on nimeltään Riimimylly.

P.S. Mielipiteeni kyseisestä leffasta voit lukea tämän päivän Kalevasta.

#mukavamarraskuu

Tiistai 2.12.2014 klo 15.48 - Kati

Marraskuu on aina ollut minulle vaikea kuukausi. Tämä pimeys. Jos saisin valita, lähtisin sitä pariksi kuukaudeksi pakoon jonnekin aurinkoon.

Tänä vuonna päätin kuitenkin kääntää asetelman toisin päin. Entäpä, jos pyhittäisin marraskuun kaikelle kivalle? Tekisin vain mukavia asioita enkä mitään, mikä tuntuisi pakolta? Jos unohtaisin kuukauden ajaksi rahan perässä juoksemisen ja tekisin niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi? Marraskuusta voisi tulla #mukavamarraskuu, jopa siedettävä kuukausi.

Tuumasta toimeen. Aloitin mukavan marraskuuni jo parin päivän verran lokakuun puolella, ja otin tavakseni kirjata päivittäin ylös päivän mukavat. Sain kaikkiaan 78 merkintää!

Liikuin aina kun voin, ja useimmiten valoisaan aikaan. Otin asiakseni järjestää lounaita ja treffejä ystävien kanssa. Treffasin kuukauden aikana 22 inspiroivaa ystävää – suurin osa heitä, joiden kanssa aina puhutaan, että ”pitäis tässä”. 

Kävin kuuntelemassa elävää musiikkia: Suvi Teräsniskan Pohjantuuli-konsertin Oulun kaupunginteatterilla, Irinan klubikeikan 25 ihmiselle 45 Specialissa ja pikku ukkelin suosikin, Herra Heinämäen Lato-orkesterin keikan Ritaharjun koululla. 

Nukuin päikkäreitä takkatulen loimussa, inspiroiduin ompelusta ja tein pari reissua.

Tein ihan vähän töitä, mutta jätin tietoisesti uusien työkeikkojen säätämisen pois kalenteristani. Nukuin aamuisin pitkään silloin kun se oli mahdollista. En lähtenyt kertaakaan aamuruuhkaan, kuten lupasin itselleni jo ennen projektiani.

Arvaatko jo lopputuleman? #mukavamarraskuu-projektin jäljiltä olen täynnä energiaa! Marraskuu oli ihana, inspiroiva ja energinen kuukausi! Rahaa ei paljoa tilille ropissut, mutta sitäkin enemmän ropisi sellaisia kultajyviä, joita ei voi rahassa mitata.

Aion viettää mukavan marraskuun tästä lähtien joka vuosi. Ai miksi hashtag? Joitakin kuvia mukavasta marraskuustani löytyy Instagram-tililtäni.

Omin pikku kätösin

Tiistai 18.11.2014 klo 16.48 - Kati

Se joka väittää, että toimittajan työ on tylsää, on väärässä.

Ensinnäkin, on ihan mahtavaa oppia viikoittain uutta. Saan vapaasti olla tyhmä, esittää poljimmätkin kysymykset, perehtyä itselle outoihin asioihin ja kertoa niistä lukijoille. Välillä sitä tuntee itsensä kyselyikäiseksi lapseksi, ja mikäs sen mahtavampaa. "Miksi?" ja "selitäppä ihan omin sanoin" ovat ehkä lempi-ilmaisujani.

Toisinaan sitä huomaa tarvitsevansa toimittajan työssä sellaisiakin työvälineitä, joita ei uskonut tässä ammatissa tarvittavan. Niin kuin nyt vaikka maalipensseliä ja akkuporakonetta.

Erilaiset tuunaukset ja käsillä tekeminen ovat osa minua, joten miksipä eivät myös työtäni. Kuvassa oleva kuormalavalöhötuoli syntyi, kun teimme Mikon kanssa Kalevan Rakenna ja sisusta -liitteeseen juttua löhötuoleista. Ideana oli koota aukeaman verran erilaisia löhötuoleja lukijoiden inspiraatioksi. Minulla oli alusta asti visio, että haluan tuoda mukaan myös budjettivaihtoehdon. Tälle tuli hintaa ehkä 12 euroa.

Käsityöaiheisia juttuja tein myös nyt jo kuopattuun Koirat-lehteen. Hauska projekt oli esimerkiksi farkuista virkattu pikkukoiran peti.

"Muuta huomioitavaa: pukeutuminen asiallisesti ja siististi"

Torstai 2.10.2014 - Kat

Minulla on aina syksyisin ja keväisin autossani kumisaappaat. Naureskelen mielessäni, kun ”lantsarihommat” taas alkavat: toimittaja–valokuvaajan hommat liejuisilla ratsastuskentän vieruksilla ja ties missä mättäiköissä. En pelkää pistää itseäni likoon, ihan kirjaimellisestikin puhuttuna. Kuvia varten tulee usein möyrittyä kaulaa myöten noissa mättäiköissä. 

Kotitoimistolla luottoasuni ovat virttyneet verkkarit, villasukat ja vaaleanpunainen Betty Boop -huppari. Siis todellakin. En tiedä miten tämä on edes mahdollista, sillä inhoan vaaleanpunaista. Ja rakastan kauniita vaatteita, joihin kyseinen asuyhdistelmä ei todellakaan lukeudu. Lupaan itselleni tehdä tässä kohtaa jonkin sortin parannuksen.

Toisinaan tulee työkeikkoja, joiden yhteydessä annetaan otsikossa mainittu ukaasi. Sellainen oli tällä viikolla: sijoitustapahtuma, jossa herroilla oli kravatit ojossa ja rouvillakin beessinvärisen sukkahousut. Beessinvärisiin sukkahousuihin en taivu, mutta tykkään pukeutua mekkoon ja korkkareihin (silloin kun ei olla liejuisella kentänlaidalla). Mutta. Järeä ja syntisen painava kamerareppu ei varsinaisesti ole kaunein mahdollinen asuste mekon ja korkkareitten kanssa. Tennarit sopisivat sen kanssa paremmin, mutta ne taas eivät käy pukutilaisuuteen. 

Ja korkkarit sitten, niiden avulla saa kyllä helposti kiinnitettyä 160 kuulijan huomion itseensä lehterillä esitelmäänsä pitävän puhujan sijaan. Niin että sukkahousujen kärkien on parasta olla ehjät, sillä käytännössä tilaisuuden valokuvaajana on kuitenkin lopulta unohdettava ne korkkarit ja hiippailtava sukkasillaan. 

Koti-juttuja

Maanantai 18.8.2014 - Kati

Mikä ihana kesä! Ehkä paras juttu freelancerin työssä on se, että loma-ajankohdan voi valita säiden mukaan. Niin teimme jälleen tänä kesänä: kesäkuussa, kun taivaalta satoi lunta (noh, vähän kärjistäen, mutta kyllä sitäkin nähtiin!), puursimme töitä. Heinäkuussa, kun aurinko alkoi helliä pohjoista pallonpuoliskoa, seurasimme lomapäivien määrää säätutkasta. ”Jaha, ainakin viikko vielä lomaa.”

Töitäkin ehdittiin lomailun lomassa. Tänä kesänä teimme Mikon kanssa muun muassa muutamia yhteisiä keikkoja Sanomalehti Kalevan Koti-liitteeseen.

Vierailimme Tiinan suloisessa pikkumökissä Hailuodon Marjaniemessä kesäkuussa, kun ulkona oli vielä villapaitakeli. Mikä ihana mökki! Jos joskus hommaan kesämökin, se on juuri tuollainen: yhden huoneen ja alkovin minimökki, jossa pieniin neliöihin on saatu mahtumaan kaikki tarpeellinen. Hailuodon Marjaniemi on sitäpaitsi aivan omanlaisensa paikka, pohjoinen Riviera, jossa viihdyimme kesällä myös lomailun merkeissä.

Marikan ja Antin upeasta talosta teimme jutun pariskunnan ideoimasta pukeutumishuoneesta. Tämä ei ole mikään turhien neliöiden luksushuone, vaan kertakaikkisen pätevä ja kätevä, jokapäiväistä elämää helpottava tilankäyttöratkaisu. Miksi kukaan ei ole tätä ennen keksinyt?!

Leenan veikeässä väriparatiisissa vierailimme elokuun alussa. Retrokoti oli täynnä värikkäitä yksityiskohtia ja lapsuudesta muistuttavia 70-luvun esineitä. Neljän lapsen yksinhuoltajaäiti on remontoinut talon omin voimin, ja piharakennuksen remppa on vielä kesken. Eipä voi kuin hattua nostaa!

Elämä on laulu

Torstai 10.7.2014 klo 15.52 - Kati

Viimeisen vuoden aikana minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua upeisiin lauluntekijöihin. Unelma laulujen tekstittämisestä on kulkenut olkapäälläni peräti parikymmentä vuotta, ja nyt olen vihdoin päässyt toteuttamaan unelmaani. Suoritin Pop & jazz Konservatorio Lappiassa vuoden mittaisen lauluntekijävalmennuksen, jonka myötä pääsin toden teolla kiinni laulujen tekstittämiseen. Ensimmäinen julkaisukin on tulollaan, mutta siitä tuonnempana.

Kulunut vuosi on ollut mahtava elämysmatka. Painiskelen työkseni sanojen kanssa, mutta lauluntekstien tekeminen on nostanut luovuuteni uudelle tasolle. Kun sanat alkavat soida, sitä tunnetta ei voita mikään! Olen soittanut lapsena pianoa kymmenisen vuotta, mutta harrastus jäi, kun siitä katosi intohimo. Soittaminen ei edelleenkään ole intohimoni, sanat ovat. Ja musiikki on.

Olen tutustunut paitsi kokonaan uuteen alaan, myös uusiin, mahtaviin tyyppeihin. Yksi heistä on Dimi, upea laulaja-lauluntekijä Oulusta. Muutama viikko sitten olin kuuntelemassa Dimiä Vihiluodon Torpalla, missä järjestettiin mukava, lämminhenkinen tapahtuma Fest in Peace.

Kun Dimi ennen tapahtumaa pyysi minua ottamaan kuvia, en arvannut, että olosuhteet olivat nämä: pimeä Torppa, ei muuta valoa kuin sivusta ja takaa tuleva luonnonvalo. No, 50-millisellä kiinteällä linssillä tekee onneksi melkein ihmeitä. Tunnelma välittyy, vaikka musiikki valitettavasti ei.

Sininen turvapallukka

Lauantai 31.5.2014 - Kati

Älypuhelimen sijaintitiedot olivat unohtuneet pois päältä ulkomaanmatkan jäljiltä. Navigoin muina naisina auton ratissa tuntemattomaan kohteeseen kun huomasin, että puhelimen kartalta puuttui sininen turvapallukka. Se, joka näyttää sijaintisi risteyksen tarkkuudella ilman, että sitä täytyy tienviitoista tihrustaa. 

Vauhdissa en alkanut räpeltää sijaintitietoja päälle, vaan yritin pärjätä vanhanaikaisin konstein. Ei se helpolta tuntunut, risteyksien laskeminen ja tienviittojen kohdalle jarrutteleminen.

Työni vie minut joskus useitakin kertoja viikossa tuntemattomille alueille. Puhelimen karttapalvelu on oikea käteni, luotettu vänkäri, joka kertoo missä ollaan ja minne mennään, oli sitten kyse kaupunkilähiön tosiaan muistuttavista pikkukujista tai tiettömistä korpitaipaleista.

Kuinka tekniikkaorientoituneeksi olenkaan oppinut! Vanhemman sukupolven edustajan autoa siivotessani naureskelin antiikkisille, moneen kertaan selatuille tiekartoille. Omalle lapselleni kartta on yhtä kuin älynäyttö, josta sinisen pallukan etenemistä on viihdyttävää seurata.

Näiden kahden sukupolven välissä on pakko todeta, että kyllä pallukka peittoaa perinteiset paperikartat. Käytän puhelimen navigointipalvelua paitsi autoillessani oudoissa paikoissa, myös kartoittaessani uusia pyöräilyreittejä ja samoillessani ratsain tuntemattomissa metsissä. 

Se on osoittautunut erinomaiseksi apuvälineeksi myös arpoessani vieraassa kaupungissa oikeaa poistumispysäkkiä bussissa. Ennen navigaattoreita tuohonkin piti käyttää valtavasti jännäenergiaa.

Ei tekniikan avullakaan aina löydä perille. Korpitaipaleista puheen ollen, olen löytänyt itseni eksyksistä montakin kertaa, kun olen sokeasti luottanut siniseen pallukkaan ja jättänyt tienviitat lukematta. 

En silti tiedä, voiko omaa tyhmyyttään pistää viattoman vempaimen piikkiin.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 30.5.

Teatterielämyksiä

Torstai 8.5.2014 klo 14.58 - Kati

Olen viimeisen kuukauden sisään saanut pariinkin kertaan nauttia upeista teatterielämyksistä. Ensimmäinen niistä oli ensikosketukseni elävään teatteriin elokuvateatterissa. Finnkinon National Theatre -näytösten mainokset ovat kyllä osuneet silmääni ohimennen jo jokusen kerran, mutta nyt vasta sain aikaiseksi mennä katsomaan.

War Horse oli upea! Michael Morpurgon teos on hieno kirjana ja Steven Spielbergin elokuvana, mutta täytyy sanoa, että erityisen hieno se oli teatteriesityksenä. Tapa, jolla tarinan hevoset oli näyttämölle rakennettu, oli mieletön. Kolmen ihmisen liikuttelemat nuket elivät ja hengittivät kuin oikeat hevoset. Aivan ällistyttävän komeaa.

Hieno oli myös Oulun kaupunginteatterin musikaalikomedia Housut pois!, jonka vihdoin viimein pääsin minäkin katsomaan. Oli tavallinen torstai-ilta eikä suuri näyttämö ollut likikään täynnä, mutta upeasti näyttelijät puhalsivat tarinan lentoon ja saivat yleisön kippuranauruihin huumorillaan. Erityisesti oululaismuusikko, Voice of Finland -tähti Aki Louhela veti rautaisella ammattitaidolla elämänsä ensimmäisen musikaalipääroolin. Wautsiwau! Musikaaleja ei liiaksi ole näillä leveyspiireillä nautittu, joten tervehdin ilolla tällaista monilahjakkuusproduktiota. Joskus on pitänyt musikaaleja katsoessa kärsiä pientä myötähäpeää, mutta ei nyt!

Kysymys kuuluu, miksen käy useammin teatterissa? Miksi teatteriin lähteminen tuntuu jotenkin vaivalloiselta ja sellaiselta, että sitä pitää suunnitella kalenterin kanssa kuukausia ennen? Taitaa olla myös niin, että olen kuluttanut enemmän pääkaupungin teattereiden penkkejä kuin kotikaupunkini, vaikka juuri täkäläistä kulttuuriahan minun pitäisi tukea.

Päätin jo, että asia saa luvan muuttua. Seuraavat teatteriliput on jo varattu.

Ystävyys punnitaan

Keskiviikko 16.4.2014 - Kati

Olen tehnyt ulkomaanmatkan jokaisen elämäni tärkeän ihmisen kanssa. Matkalla oleminen erityisen henkilön kanssa on monella tapaa erityistä.

Kun mietin ystäviäni, mietin myös heidän kanssaan tekemiäni matkoja. Sitä kuinka yhden kanssa jonotimme ylioppilaskeväänä lentokentän check-in-tiskillä, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Meillä oli lähtökutina päällä, eikä kukaan palvellut meitä. 

Sitä kuinka toisen kanssa matkustimme junalla Wienistä Prahaan ja myöhästyimme vuorokauden lentokoneesta. Kuinka kolmannen kanssa lojuimme helteessä Kööpenhaminan terasseilla ja olo oli kuin Välimerellä. Neljännen kanssa ajauduimme harhaan Berliinin sivukujilla, kun etsimme matkaoppaaseen painettua ruokapaikkaa. 

Matkalla ystävyys punnitaan. Tai oikeastaanhan se punnitaan jo ennen matkaa: ei kai kukaan lähde matkalle yhdentekevän tyypin kanssa. 

Matka ystävän kanssa pitää sisällään kokonaisen draaman kaaren lentokentän lähtöaulan kihelmöivästä jännityksestä kotiin palaavien matkalaisten ryytyneeseen väsymykseen. Hetket, jotka noiden väliin mahtuvat, pysyvät muistoissa usein ikuisesti.

Matkanteko on kompromisseja. Tosin hyvän ystävän kanssa kompromissit eivät välttämättä tunnu kompromisseilta ollenkaan. Yhteisistä seikkailuista syntyy joskus ärräpäitä, mutta useimmiten pelkkää naurua. Vieraassa kaupungissa, vieraassa kulttuurissa kumpikin on vähän kuin eri tyyppi, mutta kuitenkin se sama. Usein käy niin, että matka avaa näkemään uusia puolia ystävästä.

Parasta on se, että matkalla on aikaa jutella. Yhtä tärkeää kuin on keskustella siitä millaista kuohuviiniä tilataan, on käydä perusteellisesti läpi kummankin parisuhteet, työt ja elämänhaaveet. Matkan jälkeen olo on usein tyhjä siksi, että on ammentanut niin paljon.

Olen ollut matkalla yksinkin. Mahtava reissu sekin, mutta jotenkin kaikki tuntui puolinaiselta, kun kokemuksia ei saanut jakaa.

Julkastu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 16.4.

Hyvää työpäivää!

Maanantai 24.3.2014 klo 9.30 - Kati

Olen viime aikoina saanut mieluisia juttukeikkoja: Työpäivä-formaatin juttujani on julkaistu niin Hippoksessa, Pyörre-lehdessä kuin Koirat-lehdessäkin. Idea on yksinkertainen: tutustutaan ihmisen työpäivään. Ihan sillä tavalla takiaismaisella tekniikalla, että oleskellaan lähietäisyydellä, kysellään kaikkea mahdollista ja jutustellaan kahvitauot. Juttuformaatti on ehkä aikaavievä, mutta kiinnostava. Toisten työtä on mielenkiintoista seurata! Miten laidasta laitaan meillä onkaan ammatteja.

Uusimmassa Pyörre-lehdessä on Työpäivä-juttuni sairaanhoitaja Anitta Koivistosta, joka tekee saattohoitotyötä kuolevien potilaiden kanssa. Sain keikallani tutustua mielettömään työtiimiin, joka tukee toinen toistaan. Näiden naisten ammattitaitoa en voi kuin ihailla. Sama pätee tuoreessa Koirat-lehdessä seuraamaani ammattilaiseen, Animagi Oulun eläinlääkäriin Anna Mikkolaan. Juttua tehdessäni sain viettää päivän leikkaussalissa ja seurata, kun Anna poisti saksanpaimenkoiralta pernan ja korjasi bichon frisén ristisiteen neulalla ja langalla. Vau.

Hyväkään kirurgi ei pystyisi tekemään työtään yksin. On mahtavaa olla seuraamassa luontevaa ja asiantuntevaa yhteistyötä hyvässä työilmapiirissä. Oma työni on usein päiväkausien yksinäistä puurtamista, johon ihmisten tapaaminen keikoilla tuo kaivattua, sosiaalista tuulahdusta. Työpäivä-jutut ovat erityisen lähellä sydäntäni ehkä siksi, että niiden kanssa ei koskaan ole kiire. Jotta pystyisi kirjoittamaan hyvän jutun jonkun toisen ihmisen työstä, on viivyttävä pitkään.

Täällä pari esimerkkiä myös Koirat-lehden jutuista:
Uimakoulua ja uitettuja koiria
Kirurginveitsiä ja mysteerineuloja

Matalan kynnyksen kyyti

Perjantai 24.1.2014 - Kati

Oulun kaupunki piti vastikään vaunukansaa jännityksessä pohtiessaan, tulisiko lastenvaunujen kanssa matkustavien bussikyydit pitää edelleen maksuttomina. Hyvä, että päätettiin pitää. Kysymystä ei nimittäin pidä tarkastella pelkästään taloudelliselta kantilta.

Imeväisikäisen kanssa on helppo matkustaa bussilla. Ei muuta kuin vauva vaunukoppaan, kassi aisaan ja menoksi. Natiainen saa rauhassa vetää unta palloonsa, vaikka maisemat vaihtuvat ja ihmiset ruuhkabussissa ärsyyntyvät. 

Bussikyydit olivat vauvojen vanhemmille matalan kynnyksen matkustamista jo ennen kuin matalalattiabusseja oli edes olemassa! Paljon hankalampaa on lähteä vauvan kanssa liikenteeseen henkilöautolla (jota monella ei edes ole), säätää turvakaukaloiden ja päiväunirytmien kanssa ja taitella vaunuja auton tavaratilaan.

Siinä ihmisten jurotusta ja putkikatseista kiirehtimistä katsellessa äitikin muistaa, että on elämää myös kodin seinien ulkopuolella. Bussireissu vauvan kanssa on silmiä avaava virkistysmatka, jonka merkitystä ei missään nimessä pidä väheksyä. Maksuton maisemanvaihto kuuluu totisesti jokaisen pienen lapsen äidin perusoikeuksiin.

Taaperolle bussimatka on elämys. Oo, me mennään tänään bussilla mummin luo! Matalassa vaunuosassa, omissa rattaissa istuminen on so last season. Mahtavinta on päästä istumaan oikeaan penkkiin, ikkunan viereen. Korkealta näkee paljon, paljon enemmän. Parasta on, jos eväänä on maissinaksuja ja riisikakkuja (mutta ei pillimehua, sillä vain pitkänmatkan busseissa on vessat). Ollaan vähän kuin retkellä.

Joukkoliikenteen budjetista leikattiin miljoona euroa tältä vuodelta. Kehitystä vastaan on turha taistella: kustannukset nousevat ja yksityisautoilu jyrää joukkoliikenteen, vaikka toisin toivoisi. Kärrykansan maksuttomilla bussikyydeillä on mielestäni myös kasvatuksellinen tehtävä: joukkoliikenteen käytölle ei soisi olevan alaikärajaa. Kun bussikyydit ovat lapselle rutiinia, kynnys nousta linja-autoon myöhemmällä iällä pysyy toivon mukaan matalana sekin.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 24.1.

Luonnon oma softbox

Torstai 17.10.2013 klo 13.30 - Kati

Tämä syksy on ollut kyllä kuvauksellisesti ihan mieletön. Olen ihaillut kavereiden ja valokuvaajakollegoiden värisuitsutuksia Facebookissa, ja tietysti äimistellyt ruskaa ihan livenä.

Viime lauantaina olin tekemässä juttua oululaisesta ratsastajasta, joka on lähdössä oman kasvattinsa kanssa Helsinki Horse Show'n nuorten hevosten luokkaan tänä viikonloppuna.

Tällä kertaa luonto antoi ihan parastaan valokuvaajallekin. Joelta nousi sumu, ja jostain sumun seasta kajotti aurinko. Sain siis käyttööni koko taivaan kokoisen softboksin!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin onkin hyvä päättää tämä syksy ja ottaa vastaan talvi.

Kuvauskurssilla saaressa

Tiistai 3.9.2013 - Kati

Jokin aika sitten olimme Mikon kanssa Studio Kuution järjestämällä valaisukurssilla Varjakan saaressa. Saari, jossa on aikanaan ollut sahateollisuutta, oli meille kokonaan uusi tuttavuus. Saaressa oli upea, vanha kartano, jonne rakensimme erilaisia valaistuksia.

Kurssin piti ihana ja inspiroiva Tiina Puputti, ja mallina minulla oli upea laulaja Suvi Hiltunen. Toiveena Suvilla oli saada promokuvia 50's/60's-settiinsä, jota hän esittää tanssilavoilla. Tässäpä vähän fiftaritunnelmia.

Olipa virkistävää olla pitkästä aikaa kuvauskurssilla! Promo- ja muotokuvaus eivät ole varsinaisia leipälajejani, mutta hainkin kurssilta nimenomaan valaisuoppia journalististen kuvien valaisuun. Siinä sivussa tuli opittua valtavasti uutta, ja tavattua uusia, kivoja tyyppejä!

Lue myös Tiinan blogikirjoitus kurssilta.