Hidasta ruokaa

Keskiviikko 7.9.2016 klo 11.20 - Kati

Suhteeni ruokaan on kaksijakoinen. Olen ehdottomasti kulinaristi. Minulle ei silti ole mikään ongelma suhtautua ruokaan pelkästään polttoaineena.

Olen helppo syöjä. Ilmeisesti olen aina ollut, sillä kolmevuotiaana popsin Kreikan-matkalla salaatista fetat ja oliivit. Olen kuitenkin myös kriittinen syöjä. En syö eineksiä. Nyrpistän, jos palaverissa on tarjolla pelkkää vehnäjauhoa. Tenttaan joskus ravintolan henkilökuntaa raaka-aineista ja olen sitä mieltä, että heidän pitäisi pystyä kertomaan ne. Syynään irtokarkkien lisäaineet. 

Olen se, joka miettii mökkireissun alla ensisijaisesti, mitä siellä syötäisiin. Saatamme ystävieni kanssa hekumoida ruokalistaa tolkuttoman pitkään. Se on Tärkeä Asia, ehkä tärkein. 

Olen myös se, joka kaivaa esiin eväät heti, kun juna nytkähtää liikkeelle. Mikä sääli, ettei lentokoneeseen saa viedä eväitä.

Olin joskus kiukkuinen nälkäisenä, mutta kun jätin pois käytännössä kaikki nopeat hiilihydraatit ja muun mössön, en ole sitä enää. Pystyn elämään päivän kananmunalla ja hernekeitolla. Hyvä niin, sillä tänä syksynä olen taas palannut ruotuun 5:2-pätkäpaaston kanssa. Pudotin sillä pari vuotta sitten kahdeksan kiloa läskiä ja paransin muun muassa surkeita kolesteroliarvojani merkittävästi.

Syömisessä tärkeintä on seura. Se tuli taas todistettua uuden ruokaelämyksen myötä muutama viikko sitten. Transilvanialainen perinneruoka bogrács valmistuu nuotiolla hitaasti hauduttaen. Tarkalleen ottaen siinä meni reilut neljä tuntia, ja tuossa ajassa valmistui paitsi ruoka (taivaallista!), myös pari laulun aihiota.

Ei turha iltapäivä ollenkaan.

Unohda kerrankin se kiire

Torstai 4.8.2016 - Kati

Terve!

No mutta terve! Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa!

No mitäpä sitä, ookko lomilla?

Lastaan tomaatteja pussiin tavaratalon hevi-osastolla ja seuraan toisella korvalla tuntemattomien keskustelua. Lomilla ollaan, mökillä on oltu, tultiin käväsemään kaupungissa. Mukavasti on ilimoja ollu.

Tämä on vain yksi spontaani keskustelu, jollaisia kuulee liikkuessaan kaupungilla kesäkuukausina. Satunnaiset tuttavat törmäävät toisiinsa ja alkavat jutella. Joskus vaihdetaan pintapuoliset kuulumiset, joskus vähän enemmän. Marjatan selekä on vihotellu, eläkkeellä ollaan molemmat, lastenlasten kanssa on touhuttu, mutta eihän sitä jaksa samalla tavalla ku nuorena. Juu, Herukasa asutaan, mihinkä me sieltä.

Olen pahoillani että salakuuntelen, mutta on vain niin mukavaa nähdä, että ihmisillä on aikaa pysähtyä. Näilläkin kahdella on selvästi elettyä menneisyyttä. Yhteisten tuttavienkin kuulumiset käydään läpi. 

Miksei tällaisia keskusteluja kuule useammin? Arkena ihmisillä on kiire, paahdetaan laput silmillä ruokakauppaan ja äkkiä kotiin neljän seinän sisään. Jouluruuhkassa joskus törmää tuttuihin, mutta eihän toppatakissa kukaan jaksa jäädä hikoilemaan ja kuulumisia vaihtamaan. Sitä paitsi: kaikilla on se maksimaalinen kiire.

Kesällä ei ole kiire. Mitäpä jos tulisitte käymään? Onko sulla vielä mun numero? Ei mulla mittään älypuhelinta. Ens viikolla soppii hyvin. Joo, keskiviikko vaikka. Sirpa laittaa vaikka kallaa.

Hymyilen tomaattieni takana. Kohdatkaa ihmiset toisenne. 

Kesällä on hyvää aikaa laittaa vaikka kallaa vanahoille ystäville.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 4.8.

Kiitollinen tänään

Torstai 14.7.2016 klo 20.21 - Kati

Kävin viime viikolla Koitelinkoskella joogaamassa. Ajattelin, että jos nyt johonkin ulkoilmajumppaan saan kesän aikana ahterini raahattua, niin ehdottomasti tuonne. Oli kyllä ihan mielettömän rauhoittavaa kuunnella kosken kohinaa ja joogata ulkona!

Ohjaaja Kirsi Lehtosaari kehotti pariinkin otteeseen harjoituksen aikana miettimään asioita, joista juuri tänään tuntee kiitollisuutta. Olen pitänyt eräänlaista kiitollisuuspäiväkirjaa (hih, kyllä!) aina marraskuussa, kun vietän ikiomaa #mukavamarraskuu -hihhulikuukauttani, mutta ei minun nytkään tarvinnut kiitollisuuden aiheita kaukaa hakea.

Yksi erityinen kiitollisuuden syy putkahti postilaatikosta muutama viikko sitten. Tutkintotodistus! Olen nyt uudelta ammatiltani virallisesti lauluntekijä. Kolme vuotta sitten haarautunut uusi elämänpolku on ollut ihan mieletön matka ja parasta on, että kaikki on vasta alussa. Silti jokainen, joka tuntee näyttötutkinnot, tietää, ettei sellainen ole mikään läpihuutojuttu vaan vahva ammattitaito pitää osoittaa jo näytössä.

Voi, miten kiitollinen tästä kaikesta olenkaan. Ja ensi kuussa julkaistaan uutta musaa!

Kuvat: minä ja Mikko

Kokeilin tätä!

Torstai 7.7.2016 - Kati

Melkein mikään ei ole mielestäni niin turhaa kuin ruuan heittäminen roskiin. Siksi riensin heti testaamaan uutta ResQ-sovellusta, jolla voi ”pelastaa” ravintoloiden ylijäämälounaita edullisempaan hintaan lounasajan päätyttyä. Oheinen juttu on tänään ilmestyneestä Kale!:sta.

Ensimmäinen juttu muuten, jonka kuvasin kännykällä! Somehenkiset kuvat sopivat mielestäni hyvin tämän tyyppiseen juttuun, joten siksi.

Kalevan uuden kaupunkilehden myötä olen saanut laittaa itseni likoon muutenkin. Jokin viikko sitten testasin mielenkiintoista tärinärentoutusta (TRE). Vähän jännitti, mutta turhaan. Nyt olen ottanut TRE:n osaksi jokaviikkoista kehonhuoltoani. Ihan mahtava (ja hauska!) työkalu!

Tammikuussa kokeilin ilmajoogaa, josta tehtiin videokin. Tällaiset kokeilujutut ovat tosi mukavia tehdä. Loppujen lopuksi ne eivät ole kovinkaan kaukana elokuvakriitikon työstäni: molemmissa yritän aina kertoa plussat ja miinukset ihan tavallisen ihmisen silmin, turhia hymistelemättä.

Keltainen toukokuu!

Sunnuntai 1.5.2016 klo 14.59 - Kati

Vuonna 1995 Oriveden opiston pihassa vaahterapuut kirkuivat kaikissa mahdollisissa väreissä. Ensimmäinen tempaisuni napanuorasta oli johdattanut minut vuodeksi hämäläiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan kirjoittamista, sillä salaa haaveilin, että voisin jollain konstilla tehdä siitä joskus itselleni ammatin. Mikään muu ala ei kiinnostanut.

Tuona syksynä elämä oli pelkkää mahdollisuutta, juuri niin kuin se 18-vuotiaalle on, ja kaikkiin mahdollisuuksiin halusin uskoa.

Keltaisessa, Sony-merkkisessä kannettavassa soittimessa CD-levy pätki aina, kun osui pyörällä kuoppaan. Floridasta ostettu vekotin oli henkireikäni, koska se kantoi mukanaan musiikin. Viis kuopista.

Aikakoneen Odota oli tuolloin kova sana. Baari-illan aikana dj soitti sen monta kertaa. Baari-iltoja oli viikossa monta. 

Opistovuosi päättyi palaan kurkussa. Se tuntui lopulta, mutta olikin vasta alkua. Tehdessäni muuttosiivousta ensimmäiseen omaan kämppääni, toukokuussa 1996, soitin cd-soittimessa täysillä Aikakoneen Keltainen-sinkkua, jonka olin ”lainannut” silloisesta työpaikastani johon levy-yhtiöt lähettivät uutuuksia. 

Toukokuu tuntui totisesti keltaiselta ja kesä ihanalta, vaikka en edelleenkään tiennyt, mikä minusta tulisi isona. Mutta ei sillä ollut mitään väliäkään. Tahdoin mennä, kokea ja lentää vaikka tähtikaaren taa.

Vierähti vuosikymmen, ennen kuin kirjaimet alkoivat asettua ammatillisiin uomiin ja tein kuin teinkin kirjoittamisesta itselleni ammatin. Vielä toinen vuosikymmen ja tajusin, että voisin tehdä kirjaimilla vielä paljon enemmän: lauluja! Melkein harmittaa että se piti tajuta näin myöhään, mutta asiathan tapahtuvat juuri silloin kun niiden aika on. 

On jälleen keltainen toukokuu ja minä olen virallisesti keski-ikäinen. Tennareilla on silti kevyt kävellä.

Kuvia Aikakoneen keikalta Oulun Bar Ihkusta parin viikon takaa. Mikä energia!

Otakkonää kahavia?

Torstai 4.2.2016 - Kati

Oululaiset ovat kahavi-ihimisiä.

Yritin parikymmentä vuotta taistella tätä tosiasiaa vastaan työpaikoilla, haastattelutilanteissa, kavereiden kodeissa. Ensimmäisessä työpaikassani säästyin kahvinkeittäjän arvonimeltä ilmoittamalla, etten osaa käyttää kahvinkeitintä. Voi sitä pupillien laajenemista.

”Oisko sulla teetä?” kyselin kyllästymiseen asti. 

Oli se vaikiaa. Monesti joku teepussi kaapin perukoilta kaivettiin, ja kiehautettiin vesi vedenkeittimellä sataan asteeseen. Huljuttelin väljähtynyttä teepussia mukissa ja mietin, että pääsen hörppäämään ensimmäisen hörpyn ehkä puolen tunnin päästä ilman että kieli palaa.

Yleensä se ainoa teepussi oli keltaista liptonia. En tiedä kauheamman makuista teetä. Onhan se lipton halpaa, mutta ei niitä teepusseja toimistossakaan nyt niin kauheasti kulu. Ei siis valtavista markkamääristä puhuttu. 90-luvulla ei vielä tiedetty vihreästä teestä ja rooiboksesta mitään näillä perukoilla.

Kerran tapahtui ihme. Oululaisessa hotellissa järjestetyssä isossa seminaarissa oli kahvitermarin vieressä haudutettua teetä termarissa. Olin äimänä. Käytetty teepussi on nimittäin vaikea ongelmajäte tuon tyyppisissä tilaisuuksissa.

Niin, nykyään työpaikoille on ostettu twiningsin lajitelmia. Niistä löytyy teetä jokaiseen makuun, vihreää ja valkoistakin. Jopa joissakin lounasravintoloissa on tarjolla haudutettua teetä. 

Mutta nykyään minä juonkin kahavia. Kyllästyin olemaan se vaikea tyyppi. Piti totutella parikymmentä vuotta, mutta kyllähän kahvi hyvää on. Maijolla.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 4.2.2016.

Jalat tukevasti taivasta kohti

Tiistai 12.1.2016 klo 10.56 - Kati

Olen tehnyt tälle vuodelle lupauksen. Lupaan pitää parempaa huolta kropastani. 

Eipä sillä, ihan hyvää huolta olen mielestäni pitänyt siitä tähänkin saakka. Loppuvuodesta tein Laturin Energiatestin, jolla mitataan terveydentilaa, fyysistä kuntoa ja jaksamista. Sen antama energiaindeksi kertoo ajan, jonka jaksaa energisesti puuhailla vuorokauden aikana. Maksimitulos on 16 tuntia ja omani oli 12 tuntia, josta on siis vielä parannettavaa.

Elän suhteellisen hidasta elämää ja vältän asioita, jotka aiheuttavat minulle stressiä. Nukun paljon, syön terveellisesti ja liikun... noh, enemmänkin voisin. Lupaukseni liittyykin siis jälkimmäiseen. Kahvakuulaa, joogaa, ratsastusta, tanssia... enemmän!

Ilokseni löysin uuden lajin: ilmajoogan! Siinäpä koko kroppaa kuin huomaamatta kurittava laji, joka on vielä kaiken lisäksi hauskaa! Kokeilukerrastani on nähtävillä Mikon kuvaama video, joka julkaistiin Sanomalehti Kalevan uuden Kale! -kaupunkilehden netissä viime viikolla. Jutun pääsee lukemaan Kale!:n näköislehdestä sivulta 10.

Jalat tukevasti taivasta kohti -aate pätee elämässäni muutenkin. Odotan innolla, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tähänastinen elämä on opettanut, että jotain hyvää odottaa varmasti nurkan takana.

Namaste!

"Jos en ratsastaisi, olisin kireä ja tyhmä lehmä"

Perjantai 23.10.2015 klo 21.58 - Kati

Otsikko on suora lainaus Katja Ståhlin blogikirjoituksesta Anna-lehden verkkosivuilla. Kolahti. No niinpä!

Olen ratsastanut 31 vuotta. Pisin taukoni on ollut viisi kuukautta. Ratsastus on siis aina kuulunut elämääni, arkeeni, viikkorytmiini. Lyhyesti sanottuna: etuoikeuksiini.

Tänä syksynä sydämeeni on tulvinut rakkaan harrastukseni parissa erityinen ilo ja kiitollisuus. Olen nimittäin ikään kuin palannut alkuun: ratsastan taas samoissa puitteissa joissa ratsastin ensimmäisellä omalla hevosellani yli kaksikymmentä vuotta sitten. 

Se tuntuu ihan älyttömältä! Omasta mielestäni olen se sama heppatyttö kuin silloin, on tapahtunut ihan hassu aikahyppy. Seuraan vierestä, kun silloinen tallikaverini pitää estevalmennusta omalle tyttärelleen, joka valkoisine satuponeineen näyttää ihan samalta kuin tuo tallikaveri silloin jotain 25 vuotta sitten. (yhtenä päivänä tallikaveri ratsasti ponia, ja minun piti ihan hieraista silmiäni, että 80-luvullako tässä yhtäkkiä ollaan!)

Facebook-tuttavistani varmaan puolet on heppaihmisiä, läheisistä ystävistänikin moni. Meille heppaihmisille on aina olemassa yhteisö, joukko samankaltaisia, niitä, joiden kanssa joskus käytiin samalla tallilla. 

Nämä ihmissuhteet eivät ole yhdentekeviä: puolituttujenkin hevosnaisten keskuudessa lymyää erityinen auttamisen meininki. Olen ziljoonat kerrat elämässäni törmännyt tähän mitä moninaisimmissa tilanteissa. Juuri tänään huikkasin pienen avunpyynnön Facebookiin, ja hetki sitten se konkretisoitui kotiovellani puolitutun heppaihmisen toimesta.

Useinhan käy niin, että lähellä olevia asioita on vaikea nähdä kauempaa. Minä sain osuvan muistutuksen muutama viikko sitten, kun olin kuvauskeikalla liikuntarajoitteisten ihmisten keskuudessa. Lounaspöydässä keskusteltiin ratsastusterapiasta. Siitä, miten hyvää hevonen tekee ihmiselle, kuinka ratsastusterapia on mieletöntä terapiaa mielelle, hermostolle ja fysiikalle. Puhuja poti vaikeaa MS-tautia ja kertoi, kuinka oli joutunut pyörätuoliin sen jälkeen, kun Kela ei enää korvannut hänelle ratsastusterapiaa. Sattumaa, tai ehkä ei?

Siinä minä istuin hiljaa ja mietin, että minä olen saanut nauttia tätä terapiaa 31 vuotta. Se on ehkä juuri se syy, ettei minusta ole tullut kireää ja tyhmää lehmää.

P.S. Tänä viikonloppuna ratsastuksen huippunimet kokoontuvat jälleen Helsinki Horse Show’hun. Minulla on tänäkin vuonna ilo seurata (etänä tällä kertaa) pohjoissuomalaisten ratsastajien (edellä mainittu tallikaveri heidän joukossaan) kisaviikonloppua ja naputella muutamat rivit aamun Kalevaan. Ratsastus on ennen kaikkea hienoa urheilua!

Istun tässä ja tuijotan merta.

Maanantai 7.9.2015 klo 18.27 - Kati

Monesti arjen keskellä tuntuu, että olisi ihanaa ottaa luova irtiotto. Varata mökki meren rannalta, laittaa villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Kirjoittaa niin, että pöly lentää näppiksestä.

Arjen keskellä on nimittäin helppo uppoutua arkisiin asioihin, suorittaa tehtäviä toinen toisensa perään. Mutta annas olla, kun pitäisi synnyttää jotain uutta. Tyhjän paperin kammoa ei ehdi syntyä, kun konetta ei moisissa aatoksissa ehdi (tai uskalla) edes avata.

Olen huomannut, että luovuuteni purskahtelee pintaan matkoilla. Lentokoneissa, busseissa ja junissa on jotenkin kai niin irti arkisista ajatuksista, että tekstiä alkaa syntyä. Vaihtuvat maisemat (no, ei lentokoneessa ehkä) ruokkivat jotain alkukantaista uuden alkua. Tekstiä syntyy.

Tämä luova kirjoittaminen on minulle vielä suhteellisen uusi juttu, vaikka onkin nykyisellään ihan olennainen osa työtäni. Ja nyt puhun laulunteksteistä. Vaalin niitä pääkopassani kuin kalleimpia aarteitani, säästellen kirjotan ulos yhden kerrallaan ja sitten pidän taas taukoa. Ikään kuin pelkäisin, että ammennan itseni tyhjiin, jos alan liian toimeliaasti niitä paperille siirtämään.

Ja tässä minä nyt olen jo monta tuntia tuijottanut merta. Varasin mökin, laitoin villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Sitten vilkuilin vähän facebookkia ja vastasin pariin työmeiliin ja... niinpä niin. Nyt ihmettelen, etten ole saanut mitään aikaan koko päivänä.

Onneksi huomenna on uusi päivä tuijotella merta.

P.S. Olen sentään jotain saanut aikaankin. Katri Metson upeasti tulkitsema Mitä silloin jää (säv. Maki Kolehmainen) julkaistiin heinäkuun lopulla ja ylsi Yle Radio Suomen soitetuimpien listalla ykköseksi. Sijoituimme kollegan kanssa toiselle sijalle myös lasten tangomusiikin sävellys- ja sanoituskilpailussa Mä karkaan Argentiinaan -nimisellä biisillä, jota oli älyttömän hauska tehdä!

Sijoittaja jo vaipoissa

Tiistai 14.7.2015 klo 22.02 - Kati

Ystäväni Minna haastoi Facebookissa ystäviään seuraamaan esimerkkiään ja kirjoittamaan oman sijoitustarinansa. Koiriin ja elämyksiin sijoittavan Minnan juttu on julkaistu Sijoittaja.fi:ssä.

Minä olin sijoittaja jo ennen kuin osasin puhua. Äidilläni ja isovanhemmillani oli tapana pistää synttäri- ja joulukrääsän sijaan nimelläni siivu osakkeisiin, joukkovelkakirjalainoihin ja valtion obligaatioihin. Kyse ei ollut mistään suurista summista, mutta koska korolla on tapana kasvaa korkoa, noista sijoituksista on ollut myöhemmässä elämässäni minulle merkittävää hyötyä ja innostuin pienistä sijoituksista itsekin.

Pienyrittäjän on pakko suunnitella

Luovan alan freelancerina tuloni eivät totisesti päätä huimaa ja lomista ei maksa kukaan. Moni ajattelee, etteivät sijoittamiseen liittyvät asiat kosketa pienituloisia millään tavalla. Itse ajattelen, että ainoa keino paitsi päästä nauttimaan elämästä, myös selviytyä tästä joskus eläkkeelle asti on sijoittaa vähäiset rahansa järkevästi.  Sijoittamiseen liittyvät asiat koskettavat mielestäni siis nimenomaan juuri meitä pienituloisia.

Nykyisellään omistan osakkeita ja sijoitan rahastoihin. Olen myös seurannut äidin esimerkkiä ja säästän ja sijoitan muutaman kympin kuukaudessa myös lapselleni.

Olennaisinta on olla sijoittamatta

Olennaisinta sijoittamisessani on se, mihin en sijoita. En haali tavaraa. Olen kutistanut menoni minimiin. Lämmitän taloni itse pilkotuilla puilla ja kuljen autolla vain pakolliset matkat. Käytän ahkerasti kirjastoa. Ompelen itse. Olen kahden ja puolen vuoden ajan säännönmukaisesti pyrkinyt eroon turhasta roinasta ja lopettanut ostamasta uutta. Shoppailen toisinaan kierrätyskeskuksessa ja kirppiksellä. Toissapäivänä ostin täydelliset farkut 50 sentillä, eikä se ollut minulle mitenkään erityinen löytö.

Tavaran kierrätys ja päätös olla ostamatta ovat minulle paitsi satsaus omaan talouteeni (ja siihen tulevaan eläkkeeseeni joka sekin on pienyrittäjän itse maksettava), myös ennen kaikkea sijoitus tulevaisuuteen. En käsitä, miten voisimme kuvitella maapallon kestävän nykyistä kulutustahtia. Jos jotain, niin tämän haluan täsmentää lapsellenikin.

Minnan tavoin sijoitan elämyksiin. Mieluummin rantahiekan tuntuun varpaissa kuin alati uusiin korkkareihin. Silloin kun jotain oikeasti tarvitsen, ostan parasta ja kauneinta, koska laadukkaat kengät, toimivat kodinkoneet ja hyvännäköinen polkupyörä ovat asioita, jotka tekevät elämästä nautittavaa.

P.S. Lainaa kirjastosta tämä: Havia, Lappalainen, Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen. Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Tarinani on julkaistu myös Sijoittaja.fi -sivustolla.

Koiramaisia juttuja

Torstai 28.5.2015 klo 13.33 - Kati

Ulkoilutin taannoin kameraa ja hoitokoira Eetua. Kauneus on ehkä katsojan silmässä, mutta eikö kultainennoutaja kuitenkin ole kevyesti kaunein koirarotu?

Lapsena haaveilin (ihan oikeasti!) että jostain tupsahtaisi koira (noutaja) kaulassaan lappu: ”löytäjä saa pitää”. Melkein niin sitten kävikin kultaisennoutajani Lumikin kanssa. Se tupsahti elämääni ihan kuin kultakimpale taivaalta. Niin että kyllä ihmeitäkin tapahtuu!

Nyt Lumikki on ollut jo puolitoista vuotta vehreämmillä kieriskelymailla, mutta meille ei ole tullut uutta koiraa. Katsotaan sitten joskus myöhemmin. Tähän hetkeen meille sopii koirattomuus. Sen sijaan meillä on kevään aikana käynyt useampikin hoitokoira, joista Eetu kyllä ihan viimeistään sulatti sydämeni. Kuvittelin, että Lumikki oli jotenkin poikkeusellinen ystävällisyydessään ja ajatustenlukukyvyssään. Olin väärässä. 

Näitä kultakimpaleita on näemmä enemmänkin. Koirat <3

Kesä!

Keskiviikko 8.4.2015 - Kati

Aurinko! Noh, eilen satoi räntää, mutta nyt se paistaa. Olen virittäytynyt kesätunnelmaan viimeistelemällä viimekesäisiä juttuja. Se onkin ehkä paras keino saada tunnelmasta kiinni.

Eihän sitä talven pimeinä kuukausina meinaa muistaakaan, millainen ihanuus on Suomen kesä. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa Mikon ottamaa kuvaa yhteiseltä juttukeikaltamme Kleinbussin kyydissä. Päivä oli sateinen, mutta ei se tästä kyllä välity. 

Ja entäs nämä sitten: ensimmäistä kesäänsä viettävä maitovasikka ja ratsukoulutuksen alkeita opiskeleva kolmevuotias, joita kuvasin viime kesänä. Näiden kesäseikkailuista voit lukea toukokuussa ilmestyvästä Kesä-Kalevasta. Kyllä minulla on vahva aavistus, että eläimetkin ovat onnellisempia kesällä.

Minä ainakin olen. Kuluneen talven aikana en onneksi ole joutunut jäädyttämään näppejäni kovinkaan montaa kertaa, mutta sitäkin useammin olen säätänyt kuvauksia sellaisiin ajankohtiin, jolloin pilkahtaisi edes hitusen päivänvaloa. Tervehdin ilolla luonnollista valonlähdettäni, aurinkoa. Sen säteet lämmittävät jo ikkunan läpi. Kyllä se kesä sieltä saapuu. Siihen asti fiilistelen näitä viimekesäisiä tunnelmapaloja.

Eka kerta

Torstai 19.2.2015 klo 12.56 - Kati

Muistan hyvin ensimmäisen juttukeikkani kesällä 2003. Ystäväni oli töissä oululaisessa kaupunkilehdessä ja oli aikeissa mennä haastattelemaan suosikkibändiäni Nylon Beatia. ”Muista sitten kysyä sitä ja sitä”, minä preppasin tohkeissani. ”No mutta hei, sähän voisit tehdä sen haastattelun!”, ystävä innostui.

Opiskelin tuolloin viestinnän maisteriohjelmassa, mutta käytännön kosketus alaan oli olematon. Voi sitä paniikkia. Mietin kysymyksiä ainakin viikon etukäteen ja kirjoitin ne ruutupaperille, jota puristin hikisissä käsissäni astuessani oululaisen hotellin neukkariin. Siellä he olivat. Mun idolit!

Naikkarit olivat pahalla tuulella. Jo pari toimittajaa oli tullut edelläni ulos ihan raivona. Minä olin hermona.
”Moikka! Mä olen Kati siitäjasiitälehdestä. Toivotan teidät tervetulleiksi Ouluun siitäkin huolimatta, että meillä haisee tänään.” 

Se rikkoi jään (ja oli totta!). Jonnaa ja Eriniä nauratti. Haastattelu tehtiin hyvällä fiiliksellä, mutten vielä tuolloin osannut kunnella, kirjoittaa ja valmistella päässäni seuraavaa kysymystä samanaikaisesti. Haastattelun jälkeen pääni oli jännityksestä tyhjä, mutta kyllä siitä ihan kelpo juttu syntyi. 

Minulla oli voittajaolo. Muistan, kuinka yksi edelläni haastattelua tehnyt toimittaja tuli vielä illan konsertissa avautumaan, kuinka toivotonta duon haastatteleminen oli ollut. Tuleva toimittaja sisälläni heitti kuvitteellisen yläfemman.

Juhlistin helmikuun alussa pikkuruisen toiminimiyritykseni 9-vuotista taivalta ottamalla pari tanssiaskelta ja hypähtelemällä vähä-älyiseltä näyttäen (kotona). Yrittäjävuodet ovat olleet tiukkoja, vaihtelevia ja äärimmäisen antoisia. Mikä mahtava vapaus saada olla freelancer!

Pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon, joka kerta. Pitää löytää keinot rikkoa jää. Pitää jaksaa epävarmoja aikoja ja tehdä vapaudesta vahvuus. Pitää olla loputtoman utelias. Pitää hoitaa hommat sovitusti ja olla tinkimättä laadusta. Pitää uskoa ja uskaltaa.

Ja jos hommaan leipiintyy, pitää lähteä etsimään uutta. Niin kuin Naikkaritkin tekivät vielä samana vuonna.

Määrittele itsesi uudelleen

Perjantai 23.1.2015 klo 10.08 - Kati

Kävin viime viikolla katsomassa Johanna Vuoksenmaan tuoreen elokuvan Viikossa aikuiseksi, joka saa ensi-iltansa tänään.

Aikuisten kesäleiriin sijoittuva elokuva sai hymyilemään. Ja pohtimaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja vetää ajankohtaisesta narusta hoksauttaessaan, että ihmissuhteemme ovat yhä tarkemmin valikoituneita. Somettuneessa maailmassa verkostomme ovat kaltaisiamme, ja olemme usein tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa jotka olemme elämäämme valinneet.

Tilanne, jossa pääsisi määrittelemään itsensä kokonaan uudelleen ilman kotiympyröiden tuttuja rooliodotuksia on monelle aikuiselle vieras. Mutta kuinka antoisaa se onkaan! Se, että saa luoda itsensä alusta puhtaalta pöydältä, selkiyttää itsellekin sitä, kuka oikein (sillä hetkellä) on. Turhan usein jäämme vanhoissa pari- ja ystävyyssuhteissamme vanhojen rooliemme vangeiksi.

Olipa kyse sitten uudesta työpaikasta, aikuisiän opiskeluista tai elokuvan tapaan henkisen kasvun kesäleiristä, kaikilla näillä tilanteilla on mahdollisuus synnyttää jotain aivan erityistä.

Kesäleiri! Siinäpä aivan erityinen konsepti. Jotain erityistä taikaa siihen sisältyy. Lapsuuden ratsastusleireiltä tuttu onnensekainen jännitys hiipi kutkuttavana minuun, kun toissa kesänä varasin itselleni leirin jonne lähdin itsekseni, ihan outojen tyyppien joukkoon. 

Mikä viikko siitä tulikaan! Vuoksenmaan elokuvan päähenkilön tavoin en palannut leiriltä entisenäni. Kyseinen leiri järjestetään tulevanakin kesänä ja on nimeltään Riimimylly.

P.S. Mielipiteeni kyseisestä leffasta voit lukea tämän päivän Kalevasta.

#mukavamarraskuu

Tiistai 2.12.2014 klo 15.48 - Kati

Marraskuu on aina ollut minulle vaikea kuukausi. Tämä pimeys. Jos saisin valita, lähtisin sitä pariksi kuukaudeksi pakoon jonnekin aurinkoon.

Tänä vuonna päätin kuitenkin kääntää asetelman toisin päin. Entäpä, jos pyhittäisin marraskuun kaikelle kivalle? Tekisin vain mukavia asioita enkä mitään, mikä tuntuisi pakolta? Jos unohtaisin kuukauden ajaksi rahan perässä juoksemisen ja tekisin niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi? Marraskuusta voisi tulla #mukavamarraskuu, jopa siedettävä kuukausi.

Tuumasta toimeen. Aloitin mukavan marraskuuni jo parin päivän verran lokakuun puolella, ja otin tavakseni kirjata päivittäin ylös päivän mukavat. Sain kaikkiaan 78 merkintää!

Liikuin aina kun voin, ja useimmiten valoisaan aikaan. Otin asiakseni järjestää lounaita ja treffejä ystävien kanssa. Treffasin kuukauden aikana 22 inspiroivaa ystävää – suurin osa heitä, joiden kanssa aina puhutaan, että ”pitäis tässä”. 

Kävin kuuntelemassa elävää musiikkia: Suvi Teräsniskan Pohjantuuli-konsertin Oulun kaupunginteatterilla, Irinan klubikeikan 25 ihmiselle 45 Specialissa ja pikku ukkelin suosikin, Herra Heinämäen Lato-orkesterin keikan Ritaharjun koululla. 

Nukuin päikkäreitä takkatulen loimussa, inspiroiduin ompelusta ja tein pari reissua.

Tein ihan vähän töitä, mutta jätin tietoisesti uusien työkeikkojen säätämisen pois kalenteristani. Nukuin aamuisin pitkään silloin kun se oli mahdollista. En lähtenyt kertaakaan aamuruuhkaan, kuten lupasin itselleni jo ennen projektiani.

Arvaatko jo lopputuleman? #mukavamarraskuu-projektin jäljiltä olen täynnä energiaa! Marraskuu oli ihana, inspiroiva ja energinen kuukausi! Rahaa ei paljoa tilille ropissut, mutta sitäkin enemmän ropisi sellaisia kultajyviä, joita ei voi rahassa mitata.

Aion viettää mukavan marraskuun tästä lähtien joka vuosi. Ai miksi hashtag? Joitakin kuvia mukavasta marraskuustani löytyy Instagram-tililtäni.

Omin pikku kätösin

Tiistai 18.11.2014 klo 16.48 - Kati

Se joka väittää, että toimittajan työ on tylsää, on väärässä.

Ensinnäkin, on ihan mahtavaa oppia viikoittain uutta. Saan vapaasti olla tyhmä, esittää poljimmätkin kysymykset, perehtyä itselle outoihin asioihin ja kertoa niistä lukijoille. Välillä sitä tuntee itsensä kyselyikäiseksi lapseksi, ja mikäs sen mahtavampaa. "Miksi?" ja "selitäppä ihan omin sanoin" ovat ehkä lempi-ilmaisujani.

Toisinaan sitä huomaa tarvitsevansa toimittajan työssä sellaisiakin työvälineitä, joita ei uskonut tässä ammatissa tarvittavan. Niin kuin nyt vaikka maalipensseliä ja akkuporakonetta.

Erilaiset tuunaukset ja käsillä tekeminen ovat osa minua, joten miksipä eivät myös työtäni. Kuvassa oleva kuormalavalöhötuoli syntyi, kun teimme Mikon kanssa Kalevan Rakenna ja sisusta -liitteeseen juttua löhötuoleista. Ideana oli koota aukeaman verran erilaisia löhötuoleja lukijoiden inspiraatioksi. Minulla oli alusta asti visio, että haluan tuoda mukaan myös budjettivaihtoehdon. Tälle tuli hintaa ehkä 12 euroa.

Käsityöaiheisia juttuja tein myös nyt jo kuopattuun Koirat-lehteen. Hauska projekt oli esimerkiksi farkuista virkattu pikkukoiran peti.

"Muuta huomioitavaa: pukeutuminen asiallisesti ja siististi"

Torstai 2.10.2014 - Kat

Minulla on aina syksyisin ja keväisin autossani kumisaappaat. Naureskelen mielessäni, kun ”lantsarihommat” taas alkavat: toimittaja–valokuvaajan hommat liejuisilla ratsastuskentän vieruksilla ja ties missä mättäiköissä. En pelkää pistää itseäni likoon, ihan kirjaimellisestikin puhuttuna. Kuvia varten tulee usein möyrittyä kaulaa myöten noissa mättäiköissä. 

Kotitoimistolla luottoasuni ovat virttyneet verkkarit, villasukat ja vaaleanpunainen Betty Boop -huppari. Siis todellakin. En tiedä miten tämä on edes mahdollista, sillä inhoan vaaleanpunaista. Ja rakastan kauniita vaatteita, joihin kyseinen asuyhdistelmä ei todellakaan lukeudu. Lupaan itselleni tehdä tässä kohtaa jonkin sortin parannuksen.

Toisinaan tulee työkeikkoja, joiden yhteydessä annetaan otsikossa mainittu ukaasi. Sellainen oli tällä viikolla: sijoitustapahtuma, jossa herroilla oli kravatit ojossa ja rouvillakin beessinvärisen sukkahousut. Beessinvärisiin sukkahousuihin en taivu, mutta tykkään pukeutua mekkoon ja korkkareihin (silloin kun ei olla liejuisella kentänlaidalla). Mutta. Järeä ja syntisen painava kamerareppu ei varsinaisesti ole kaunein mahdollinen asuste mekon ja korkkareitten kanssa. Tennarit sopisivat sen kanssa paremmin, mutta ne taas eivät käy pukutilaisuuteen. 

Ja korkkarit sitten, niiden avulla saa kyllä helposti kiinnitettyä 160 kuulijan huomion itseensä lehterillä esitelmäänsä pitävän puhujan sijaan. Niin että sukkahousujen kärkien on parasta olla ehjät, sillä käytännössä tilaisuuden valokuvaajana on kuitenkin lopulta unohdettava ne korkkarit ja hiippailtava sukkasillaan. 

Koti-juttuja

Maanantai 18.8.2014 - Kati

Mikä ihana kesä! Ehkä paras juttu freelancerin työssä on se, että loma-ajankohdan voi valita säiden mukaan. Niin teimme jälleen tänä kesänä: kesäkuussa, kun taivaalta satoi lunta (noh, vähän kärjistäen, mutta kyllä sitäkin nähtiin!), puursimme töitä. Heinäkuussa, kun aurinko alkoi helliä pohjoista pallonpuoliskoa, seurasimme lomapäivien määrää säätutkasta. ”Jaha, ainakin viikko vielä lomaa.”

Töitäkin ehdittiin lomailun lomassa. Tänä kesänä teimme Mikon kanssa muun muassa muutamia yhteisiä keikkoja Sanomalehti Kalevan Koti-liitteeseen.

Vierailimme Tiinan suloisessa pikkumökissä Hailuodon Marjaniemessä kesäkuussa, kun ulkona oli vielä villapaitakeli. Mikä ihana mökki! Jos joskus hommaan kesämökin, se on juuri tuollainen: yhden huoneen ja alkovin minimökki, jossa pieniin neliöihin on saatu mahtumaan kaikki tarpeellinen. Hailuodon Marjaniemi on sitäpaitsi aivan omanlaisensa paikka, pohjoinen Riviera, jossa viihdyimme kesällä myös lomailun merkeissä.

Marikan ja Antin upeasta talosta teimme jutun pariskunnan ideoimasta pukeutumishuoneesta. Tämä ei ole mikään turhien neliöiden luksushuone, vaan kertakaikkisen pätevä ja kätevä, jokapäiväistä elämää helpottava tilankäyttöratkaisu. Miksi kukaan ei ole tätä ennen keksinyt?!

Leenan veikeässä väriparatiisissa vierailimme elokuun alussa. Retrokoti oli täynnä värikkäitä yksityiskohtia ja lapsuudesta muistuttavia 70-luvun esineitä. Neljän lapsen yksinhuoltajaäiti on remontoinut talon omin voimin, ja piharakennuksen remppa on vielä kesken. Eipä voi kuin hattua nostaa!

Elämä on laulu

Torstai 10.7.2014 klo 15.52 - Kati

Viimeisen vuoden aikana minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua upeisiin lauluntekijöihin. Unelma laulujen tekstittämisestä on kulkenut olkapäälläni peräti parikymmentä vuotta, ja nyt olen vihdoin päässyt toteuttamaan unelmaani. Suoritin Pop & jazz Konservatorio Lappiassa vuoden mittaisen lauluntekijävalmennuksen, jonka myötä pääsin toden teolla kiinni laulujen tekstittämiseen. Ensimmäinen julkaisukin on tulollaan, mutta siitä tuonnempana.

Kulunut vuosi on ollut mahtava elämysmatka. Painiskelen työkseni sanojen kanssa, mutta lauluntekstien tekeminen on nostanut luovuuteni uudelle tasolle. Kun sanat alkavat soida, sitä tunnetta ei voita mikään! Olen soittanut lapsena pianoa kymmenisen vuotta, mutta harrastus jäi, kun siitä katosi intohimo. Soittaminen ei edelleenkään ole intohimoni, sanat ovat. Ja musiikki on.

Olen tutustunut paitsi kokonaan uuteen alaan, myös uusiin, mahtaviin tyyppeihin. Yksi heistä on Dimi, upea laulaja-lauluntekijä Oulusta. Muutama viikko sitten olin kuuntelemassa Dimiä Vihiluodon Torpalla, missä järjestettiin mukava, lämminhenkinen tapahtuma Fest in Peace.

Kun Dimi ennen tapahtumaa pyysi minua ottamaan kuvia, en arvannut, että olosuhteet olivat nämä: pimeä Torppa, ei muuta valoa kuin sivusta ja takaa tuleva luonnonvalo. No, 50-millisellä kiinteällä linssillä tekee onneksi melkein ihmeitä. Tunnelma välittyy, vaikka musiikki valitettavasti ei.

Sininen turvapallukka

Lauantai 31.5.2014 - Kati

Älypuhelimen sijaintitiedot olivat unohtuneet pois päältä ulkomaanmatkan jäljiltä. Navigoin muina naisina auton ratissa tuntemattomaan kohteeseen kun huomasin, että puhelimen kartalta puuttui sininen turvapallukka. Se, joka näyttää sijaintisi risteyksen tarkkuudella ilman, että sitä täytyy tienviitoista tihrustaa. 

Vauhdissa en alkanut räpeltää sijaintitietoja päälle, vaan yritin pärjätä vanhanaikaisin konstein. Ei se helpolta tuntunut, risteyksien laskeminen ja tienviittojen kohdalle jarrutteleminen.

Työni vie minut joskus useitakin kertoja viikossa tuntemattomille alueille. Puhelimen karttapalvelu on oikea käteni, luotettu vänkäri, joka kertoo missä ollaan ja minne mennään, oli sitten kyse kaupunkilähiön tosiaan muistuttavista pikkukujista tai tiettömistä korpitaipaleista.

Kuinka tekniikkaorientoituneeksi olenkaan oppinut! Vanhemman sukupolven edustajan autoa siivotessani naureskelin antiikkisille, moneen kertaan selatuille tiekartoille. Omalle lapselleni kartta on yhtä kuin älynäyttö, josta sinisen pallukan etenemistä on viihdyttävää seurata.

Näiden kahden sukupolven välissä on pakko todeta, että kyllä pallukka peittoaa perinteiset paperikartat. Käytän puhelimen navigointipalvelua paitsi autoillessani oudoissa paikoissa, myös kartoittaessani uusia pyöräilyreittejä ja samoillessani ratsain tuntemattomissa metsissä. 

Se on osoittautunut erinomaiseksi apuvälineeksi myös arpoessani vieraassa kaupungissa oikeaa poistumispysäkkiä bussissa. Ennen navigaattoreita tuohonkin piti käyttää valtavasti jännäenergiaa.

Ei tekniikan avullakaan aina löydä perille. Korpitaipaleista puheen ollen, olen löytänyt itseni eksyksistä montakin kertaa, kun olen sokeasti luottanut siniseen pallukkaan ja jättänyt tienviitat lukematta. 

En silti tiedä, voiko omaa tyhmyyttään pistää viattoman vempaimen piikkiin.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Moottori-sivulla 30.5.