Viherpeukalo keskellä kämmentä

Torstai 11.5.2017 - Kat

Joka kevät sitä alkaa kihelmöidä. Viherpeukaloa, nimittäin. Oli se sitten kuinka keskellä kämmentä tahansa.

Perennat, parsakaalit ja persiljat alkavat suhista päässä. Mitä sitä tänä vuonna laittaisi? Toukokuussa havahdun yleensä huomaamaan, että esikasvatus joko unohtui tai epäonnistui. Onneksi ovat kaiken maailman puutarhapalstat ja taimenvaihtopäivät. Pari kesää sitten hommasin kasvihuoneen. Haaveilin puutarhalehtien pittoreskeista kierrätysikkunarakennelmista, kunnes bongasin Facebookin Roskalavalta karmean muovihirviön. Lyyli-myrsky ehti nakata sen metsikköön ja solmia rusetillekin, ennen kuin ehdin pönkätä sen maahan. Pesu, tiilimuurisokkeli ja uudet kennolevyt tekivät sille lopulta ulkonäöllisiä ihmeitä.

Ihmeitä ei sen sijaan tapahtunut ensimmäisille tomaateilleni, jotka kukkivat vielä heinäkuussakin. Vitsailin itsekseni, että saisin tuoreet tomaatit joulupöytään. Syksy ehti yllättää ennen sitä.

Viime kesänä kävi vähän paremmin. Keräsin runsasta kirsikkatomaattisatoa. Ihan normaaleja tomaatteja olin kasvattavinani, mutta isommiksi ne eivät koskaan ehtineet. Sitäkin makoisampia niistä tuli.

Mitäkö olen oppinut puutarhanhoidosta? Se on rentouttavaa, paitsi että rikkaruohoihin menee hermot. Sitä ajattelee, että se on edullista, mutta kun laskee työtunnit tai edes sadasosan niistä, tulee toisiin aatoksiin. Se on palkitsevaa. Ensimmäinen tomaatti saa aikaan spontaanin riemunkiljahduksen. Se kehittää mielikuvitusta. Kun kesäkurpitsat ovat valmiita, ei kolmannella viikolla enää keksi, mitä niistä tekisi.

Ja vielä yksi juttu. Se on ihanaa.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 11.5.

P.S. Viime kesänä tehty juttu kierrätyspuutarhastamme löytyy Aamulehden julkaisemana täältä.

1 kommentti . Avainsanat: Puutarha, puutarhanhoito, kierrätyspuutarha

Pari sanaa unelmista

Tiistai 11.4.2017 - Kati

IMG_1548.jpg

Hymyilin, kun silmiini osui Instagram-feedistäni (@kvaljus) yllä oleva valokuva. Otin sen lokakuussa Luovan Laboratorion järjestämillä yrittäjien aamukahveilla. Muistan, kuinka arvoin lähtemistä (yleensä en lähde ikinä koskaan mihinkään aamukahdeksaksi, etenkään lokakuussa) mutta lähdin kuitenkin. Nimilappuni taakse oli kirjoitettu tällainen haaste.

Yksi asia johti toiseen, niin kuin elämässä(ni) tapana on, ja tuon aamun seurauksena löysin itseni paitsi tapaamisesta tuntemattoman kanssa, tammikuun puolella myös toteuttamassa unelmia, muiden ja omia. Somasen Unelmakiihdyttämö oli ja on upea konsepti, jossa nuoret musiikintekijät pääsevät tekemään biisin kokeneen mentorin kanssa. 

Nettisarjana ulos tulleesta materiaalista leikataan parhaillaan tv-sarjaa. Olin sanoittajana mukana neljässä jaksossa, ja tuon rupeaman aikana oivalsin jotain olennaista unelmista. Unelmat nimittäin, ne eivät tule odottamalla vaan tekemällä. Niiden eteen pitää nähdä vaivaa, ja vähintäänkin puhua niistä ääneen. Ihan noloistakin.

Unelmakiihdyttämön lisäksi tänä keväänä on tapahtunut paljon muutakin. Olen kirjoittanut tekstejä lastenlauluihin, joiden ympärille koottu hauska, koiramainen spektaakkeli Vahtikoiran vieraanvara sai ensi-iltansa Mikkelin kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten. Vahtikoira Veikon keikkakalenterin löytää hänen Facebook-sivuiltaan

Unelmat ovat olleet vahvasti läsnä myös isossa sisällöntuotantourakassa, jonka saimme Mikon kanssa Oulun yliopistolta: eri tieteenalojen opiskelijoiden ja alumnien tarinat ovat suunnattu lukiolaisille, jotka vielä miettivät omaa suuntaansa. Olin kerrassaan vaikuttunut näistä fiksuista ja päämäärätietoisista ja opiskelijoista. Opiskelijatarinat löytyvät täältä.

Muistan hyvin itseni ja ajatukseni parikymppisenä, vaikka olin silloin vasta puolessa välissä nykyistä elämääni. En minä silloin tällaisesta elämästä osannut unelmoidakaan.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Unelmat, unelmakiihdyttämö, laulunkirjoittaminen

Iloa automaattiohjauksella

Torstai 30.3.2017 - Kati

Vuodenvaihteessa muistuttelin tällä palstalla siitä, kuinka tärkeää on mennä välillä epämukavuusalueelle ja kokeilla uusia asioita. Kokeilinkin, ainakin avantouintia ja nyhtökauraa. Vain toinen niistä jäi elämääni.

Mitä pidemmälle vuosi on kulunut, sitä tärkeämmiksi ovat extreme-elämysten sijaan  nousseet taas ne rutiinit, jotka tuovat elämääni iloa. Tiedättehän, ne pienet jutut, jotka saavat sydämen läikähtämään mielihyvästä.

Yhdelle se on aamun Kaleva ja kahvi, toiselle kahdeksan minuutin torkutus unisin silmin. Kolmannen henkireikä on aamuinen koiralenkki naapuruston vielä nukkuessa. Tiedän tämän, sillä olin utelias ja kysyin ystäviltäni heidän omista, iloa tuottavista arkirutiineistaan.

Minulle sellaisia ovat ainakin maanantainen kahvakuulatunti ja lounaan jälkeinen kahvi. Etenkään ensimmäisestä en tingi kuin äärimmäisessä hädässä. Jälkimmäinen puolestaan on enemmänkin sellainen fiilisjuttu, joka lämmittää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. 

Erityistä hyvän olon tunnetta tunnen myös sytyttäessäni tulet takkaan. Jo liiterissä puukoria täyttäessäni tunnen alkukantaista yhteyttä esiäiteihini, jotka lämmittivät pönttö- ja leivinuunejaan, jotta perheelle saatiin lämpöä.

Tällaiset hyvän olon rutiinit tekevät tavalliseen puurtamiseen pienen juhlahetken. Ne ovat asioita joita teemme automaattiohjauksella, mutta ei haittaisi, jos silloin tällöin pysähtyisimme niiden äärelle ja tiedostaisimme niiden tärkeyden. Sillä mikä parasta: niiden määrää voi lisätä.

Ystävieni rutiineista puheen ollen, erityisesti keskiviikkosauna kuulostaa houkuttelevalta.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan kaupunkilehti Kale!:ssa 30.3.

Kommentoi kirjoitusta.

Kameran väärällä puolella

Torstai 26.1.2017 klo 13:00 - Kati

Olen vuoden alkajaisiksi päätynyt naamani kanssa kahteen eri lehtijuttuun. Onpa ollut todella yllättävää ja outoa istua sillä toisella puolen pöytää.

Ensimmäinen jutuista julkaistiin Sanomalehti Kalevassa 17.1. Se koski sanoittamista - ja unelmia. Niitähän pitää olla! Itsekin kannoin tätä olkapäälläni peräti parikymmentä vuotta, ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Huh! Jutun teki Pia Kaitasuo ja kuvat otti kesken kiivaan luomisprosessin Teija Soini.

yhdista_sivut_20170118_100222-22.jpeg

Toinen juttu julkaistiin heti seuraavana päivänä Kauppalehdessä, ja se käsitteli taannoisessa blogipostauksessakin sivuamaani YEL-asiaa. Kolmas sääntöhän kuului: "Älä maksa YELiä kuin sokea kana." Jutun teki toimittaja Päivikki Pietarila ja kuvat otti lempparikuvaajani Mikko Törmänen.

Kauppalehti_kopio.jpg

Että kyllä tässä nyt on naamaa kulutettu lehdissä, parempi häipyä jälleen vähin äänin kameran taakse :).

16943398-r.jpeg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toimittaja lauluntekijä sanoittaja unelmat luova työ YEL sijoittaminen asuntosijoittaminen eläketurva

Rohkeasti kohti uutta!

Torstai 5.1.2017 - Kati

Räppibiisin kertsi. Lehtijutussa haastateltavana oleminen. Luovaan yhteistyöhön sukeltaminen tuntemattomien tyyppien kanssa. Miehen hiusten leikkaaminen. Pitkään haudutettu papupata uunissa. 

Siinä muutamia asioita, joita olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt ensimmäistä kertaa. Kuten arvata saattaa, osa on jännittänyt enemmän kuin toiset. Jokainen noista on aiheuttanut hyvänlaatuisia hyrinää rinnassa, niin kuin uusien asioiden tekeminen yleensä.

Rutiinit ovat ihania, mutta vaarallisia. Jos pysyttelee aina mukavuusalueella, jää paitsi monista mieltä avartavista kokemuksista. Erityisesti iän karttuessa sitä huomaa tyytyvänsä mieluummin tuttuun ja turvalliseen kuin lähtevänsä empimättä kohti uutta.

Toista on, kun seuraa lapsen elämää. Miltei jokainen päivä tuo eteen jotain ennen kokematonta. 

Uuden asian edessä mieli tuntuu jäykältä ja kroppa tahmealta. Epäonnistumisen pelko saattaa sekin lymyillä olkapäällä. Joku näkee, että teen tätä ensimmäistä kertaa. Mitä nekin ajattelee? 

No mitä väliä! Kun uuteen asiaan sukeltaa rohkeasti, saattaa oppia uuden taidon. Jäykkä mieli taipuu jatkossakin avarampiin ajatuksiin. Uuteen asiaan heittäytyminen on yleensä poikkeuksetta hauskaa. Haparoivista ensiaskelista se aina lähtee.

Sovitaanko, että tästä on tuleva uusien kokemusten vuosi? Tartutaan niihin juttuihin, joita on jo pitkään aiottu, oli se sitten ranskalaisen letin opettelu, profiilin luominen Tinderiin tai reppureissu toiselle puolelle maapalloa.

Uusi jumppa tai uusi resepti on hyvä paikka aloittaa.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 5.1.2017.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uuden kokeileminen, kohti uutta, uusivuosi, rutiinit, uusi jumppa, uusi resepti

Älä tee niin kuin minä tein

Torstai 8.12.2016 klo 21:48 - Kati

Olin tänään puhumassa viestinnän opiskelijoille freelance-toimittajuudesta. Syntyi hyviä kysymyksiä ja keskusteluja. Jäin miettimään, että olen totisesti opetellut monta asiaa kantapään kautta pian 11-vuotisen yksinyrittäjäurani aikana. 

Olen yksi haastatelluista myös tänä syksynä ilmestyneessä kirjassa Väliin pudotetut – Miten meistä tehtaillaan yksinyrittäjiä (Janne Arola ja Ilkka Hackman, Docendo 2016).

Päätin listata tähän tärkeimmät ohjenuorani tuoreelle (luovan alan) yksinyrittäjälle tai yksinyrittäjän urasta haaveilevalle. Ja mikäpä ettei moni näistä sopisi konkarillekin.

  1. Panosta aikasi siihen mistä inspiroidut (vaikka joutuisitkin tekemään myös vähemmän mieluisia juttuja). Älä pidä kaikkia muniasi samassa korissa. Keksi itse itsellesi uusia ansaintamalleja.
  2. Kehitä itsellesi kilpailuvaltti. Se löytyy luultavimmin sieltä suunnalta missä ovat ne asiat, joista inspiroidut.
  3. Älä maksa YELiä kuin sokea kana. Tai jos maksat, niin laske ainakin ensin, mitä muuta voisit samalla rahalla saada. Enkä nyt tarkoita luksuskäsilaukkuja vaan turvaa tulevaisuuden varalle. Kun sijoitat rahasi itse, saat paremman tuoton. Kerron Väliin pudotetut -kirjassa, että maksoin ensimmäiset yrittäjävuodet täyttä YELiä, mutta nykyään vain minimin. Sen sijaan että paisuttaisin vakuutusyhtiön kassaa, lyhennän pankkilainaa sijoitusasunnosta. Laina on pieni, koska asunto on uusi, eli käytännössä vuokralainen maksaa yhtiölainan. Yksinkertaisella matematiikalla kustantaisin itselleni 36 työvuoden aikana neljä ja puoli uudenkarheaa yksiötä, jos pitäisin YEL-maksuni sillä (ei mitenkään överillä) tasolla kuin urani alussa. Koska minimiä on pakko maksaa, odotettavissa on kaksi ja puoli asuntoa. Sekin on jotain jäädessäni eläkkeelle ja häipyessäni jonnekin lämpimämpään maahan. Tai jos sairastun vakavasti.
  4. Ole muutenkin kiinnostunut numeroista. Piirrä vuoden lopussa piirakoita siitä, miten tulosi jakautuvat ja aseta itsellesi tavoitteita. Vertaa vuosia keskenään. Tarkista oma kirjanpitosi, tuloslaskelmasi ja veroilmoituksesi, vaikka joku tekisikin ne puolestasi. Jos et vielä perustanut toiminimeä, harkitse vakavasti myös työosuuskuntaa.
  5. Jos olet yrittäjänurasi alussa tai jos vain osa liikevaihdostasi on alvillista, perehdy huolellisesti aiheeseen nimeltä arvonlisäveron alarajahuojennus.
  6. Tulos ei ole sama kuin tulot. Ensimmäisenä yrittäjävuonnani tein sellaisen mokan, että ilmoitin verottajalle tulot tuloksen sijaan. Sain loppuvuodesta kolmen tuhannen euron ennakkoverolaskun, joka oli maksettava, vaikka selvisikin, että olin ilmoittanut väärät tiedot. Se oli laiha joulu. Jos tulosi vaihtelevat paljon vuosittain, tee lokakuun tienoilla tsekkaus ja ilmoita muutokset verottajalle. Säästyt yllätyksiltä mätkyjen suhteen.
  7. Älä hautaudu poteroosi. Yksinyrittäjän arkea on yksinäisyys. Siitä tulee helposti ystävä, ja huomaat, että on kulunut ihan liian kauan siitä kun viimeksi näit muitakin ihmisiä kuin perheesi. Järjestä itsesi ihmisten ilmoille, se inspiroi ja avartaa aina. Tarvittaessa lennä toiseen kaupunkiin lounaalle. Ihan totta!
  8. Yrittäjyydessä parasta on vapaus. Älä anna sen valua läpi sormiesi. Työt eivät lopu koskaan, joten voit aivan yhtä hyvin lopettaa tekemästä niitä iltaisin ja viikonloppuisin. Rahaa ei ole koskaan tarpeeksi, joten voit aivan yhtä hyvin lopettaa sen perässä juoksemisen. Saatat jopa huomata, että sillä tavoin se tulee luoksesi, ja voit käyttää aikasi johonkin paljon mielekkäämpään.

3 kommenttia . Avainsanat: freelance-toimittaja, yksinyrittäjä, väliinpudotetut, YEL, toimittaja oulu

Ei niin pientä haavaa

Keskiviikko 26.10.2016 klo 21:33 - Kati

Kolme viikkoa sitten julkaistiin biisi, josta haluan sanoa pari sanaa.

Energisen ja ihanan rap-artisti Sanan kanssa olemme tehneet yhteistyötä enemmänkin, mutta Haava on näistä nyt ensimmäinen julkaisu. 

Ystävänsä päihteille menettänyt Sana teki rohkean teon ja purki tuntemuksensa räppiin. Sana juttelee menetyksestään esimerkiksi tässä Kalevan kaupunkilehden Kale!:n haastattelussa.

Minun tehtäväkseni jäi kirjoittaa kertsi, johon halusin tuoda toivoa. Muistuttaa, että jokaiselle meistä on olemassa olkapää eikä ole olemassa niin pientä haavaa, etteikö siihen voisi puhaltaa.

Tiedän tämän hyvin, sillä olen kerran itse ollut se, joka soittaa ambulanssin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: biisijulkaisu, rap, yhteistyö, cowriting, toivo, ystävät

Hidasta ruokaa

Keskiviikko 7.9.2016 klo 11:20 - Kati

Suhteeni ruokaan on kaksijakoinen. Olen ehdottomasti kulinaristi. Minulle ei silti ole mikään ongelma suhtautua ruokaan pelkästään polttoaineena.

Olen helppo syöjä. Ilmeisesti olen aina ollut, sillä kolmevuotiaana popsin Kreikan-matkalla salaatista fetat ja oliivit. Olen kuitenkin myös kriittinen syöjä. En syö eineksiä. Nyrpistän, jos palaverissa on tarjolla pelkkää vehnäjauhoa. Tenttaan joskus ravintolan henkilökuntaa raaka-aineista ja olen sitä mieltä, että heidän pitäisi pystyä kertomaan ne. Syynään irtokarkkien lisäaineet. 

Olen se, joka miettii mökkireissun alla ensisijaisesti, mitä siellä syötäisiin. Saatamme ystävieni kanssa hekumoida ruokalistaa tolkuttoman pitkään. Se on Tärkeä Asia, ehkä tärkein. 

Olen myös se, joka kaivaa esiin eväät heti, kun juna nytkähtää liikkeelle. Mikä sääli, ettei lentokoneeseen saa viedä eväitä.

Olin joskus kiukkuinen nälkäisenä, mutta kun jätin pois käytännössä kaikki nopeat hiilihydraatit ja muun mössön, en ole sitä enää. Pystyn elämään päivän kananmunalla ja hernekeitolla. Hyvä niin, sillä tänä syksynä olen taas palannut ruotuun 5:2-pätkäpaaston kanssa. Pudotin sillä pari vuotta sitten kahdeksan kiloa läskiä ja paransin muun muassa surkeita kolesteroliarvojani merkittävästi.

Syömisessä tärkeintä on seura. Se tuli taas todistettua uuden ruokaelämyksen myötä muutama viikko sitten. Transilvanialainen perinneruoka bogrács valmistuu nuotiolla hitaasti hauduttaen. Tarkalleen ottaen siinä meni reilut neljä tuntia, ja tuossa ajassa valmistui paitsi ruoka (taivaallista!), myös pari laulun aihiota.

Ei turha iltapäivä ollenkaan.

blogiinIMG_7219.jpg

blogiinIMG_7221.jpg

blogiinIMG_7247.jpg

blogiinIMG_7262.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: ruoka, hyvä ruoka, ruoka ja ystävät, perinneruoka, ruoka ulkotulella, toimittaja oulu

Unohda kerrankin se kiire

Torstai 4.8.2016 - Kati

Terve!

No mutta terve! Mitä kuuluu? Pitkästä aikaa!

No mitäpä sitä, ookko lomilla?

Lastaan tomaatteja pussiin tavaratalon hevi-osastolla ja seuraan toisella korvalla tuntemattomien keskustelua. Lomilla ollaan, mökillä on oltu, tultiin käväsemään kaupungissa. Mukavasti on ilimoja ollu.

Tämä on vain yksi spontaani keskustelu, jollaisia kuulee liikkuessaan kaupungilla kesäkuukausina. Satunnaiset tuttavat törmäävät toisiinsa ja alkavat jutella. Joskus vaihdetaan pintapuoliset kuulumiset, joskus vähän enemmän. Marjatan selekä on vihotellu, eläkkeellä ollaan molemmat, lastenlasten kanssa on touhuttu, mutta eihän sitä jaksa samalla tavalla ku nuorena. Juu, Herukasa asutaan, mihinkä me sieltä.

Olen pahoillani että salakuuntelen, mutta on vain niin mukavaa nähdä, että ihmisillä on aikaa pysähtyä. Näilläkin kahdella on selvästi elettyä menneisyyttä. Yhteisten tuttavienkin kuulumiset käydään läpi. 

Miksei tällaisia keskusteluja kuule useammin? Arkena ihmisillä on kiire, paahdetaan laput silmillä ruokakauppaan ja äkkiä kotiin neljän seinän sisään. Jouluruuhkassa joskus törmää tuttuihin, mutta eihän toppatakissa kukaan jaksa jäädä hikoilemaan ja kuulumisia vaihtamaan. Sitä paitsi: kaikilla on se maksimaalinen kiire.

Kesällä ei ole kiire. Mitäpä jos tulisitte käymään? Onko sulla vielä mun numero? Ei mulla mittään älypuhelinta. Ens viikolla soppii hyvin. Joo, keskiviikko vaikka. Sirpa laittaa vaikka kallaa.

Hymyilen tomaattieni takana. Kohdatkaa ihmiset toisenne. 

Kesällä on hyvää aikaa laittaa vaikka kallaa vanahoille ystäville.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 4.8.

1 kommentti . Avainsanat: kiire, kesäloma, vanhat ystävät, salakuuntelu

Kiitollinen tänään

Torstai 14.7.2016 klo 20:21 - Kati

Kävin viime viikolla Koitelinkoskella joogaamassa. Ajattelin, että jos nyt johonkin ulkoilmajumppaan saan kesän aikana ahterini raahattua, niin ehdottomasti tuonne. Oli kyllä ihan mielettömän rauhoittavaa kuunnella kosken kohinaa ja joogata ulkona!

2824_LoRes.jpg

Ohjaaja Kirsi Lehtosaari kehotti pariinkin otteeseen harjoituksen aikana miettimään asioita, joista juuri tänään tuntee kiitollisuutta. Olen pitänyt eräänlaista kiitollisuuspäiväkirjaa (hih, kyllä!) aina marraskuussa, kun vietän ikiomaa #mukavamarraskuu -hihhulikuukauttani, mutta ei minun nytkään tarvinnut kiitollisuuden aiheita kaukaa hakea.

Yksi erityinen kiitollisuuden syy putkahti postilaatikosta muutama viikko sitten. Tutkintotodistus! Olen nyt uudelta ammatiltani virallisesti lauluntekijä. Kolme vuotta sitten haarautunut uusi elämänpolku on ollut ihan mieletön matka ja parasta on, että kaikki on vasta alussa. Silti jokainen, joka tuntee näyttötutkinnot, tietää, ettei sellainen ole mikään läpihuutojuttu vaan vahva ammattitaito pitää osoittaa jo näytössä.

2846_LoRes.jpg

2856_LoRes.jpg

Voi, miten kiitollinen tästä kaikesta olenkaan. Ja ensi kuussa julkaistaan uutta musaa!

2830_LoRes.jpg

Kuvat: minä ja Mikko

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kiitollisuus, jooga, koiteli, lauluntekijä, hyvä elämä, toimittaja oulu

Kokeilin tätä!

Torstai 7.7.2016 - Kati

Melkein mikään ei ole mielestäni niin turhaa kuin ruuan heittäminen roskiin. Siksi riensin heti testaamaan uutta ResQ-sovellusta, jolla voi ”pelastaa” ravintoloiden ylijäämälounaita edullisempaan hintaan lounasajan päätyttyä. Oheinen juttu on tänään ilmestyneestä Kale!:sta.

Nayttokuva_2016-07-07_kello_22.43.49.png

Ensimmäinen juttu muuten, jonka kuvasin kännykällä! Somehenkiset kuvat sopivat mielestäni hyvin tämän tyyppiseen juttuun, joten siksi.

Kalevan uuden kaupunkilehden myötä olen saanut laittaa itseni likoon muutenkin. Jokin viikko sitten testasin mielenkiintoista tärinärentoutusta (TRE). Vähän jännitti, mutta turhaan. Nyt olen ottanut TRE:n osaksi jokaviikkoista kehonhuoltoani. Ihan mahtava (ja hauska!) työkalu!

Nayttokuva_2016-06-02_kello_8.59.50.png

Tammikuussa kokeilin ilmajoogaa, josta tehtiin videokin. Tällaiset kokeilujutut ovat tosi mukavia tehdä. Loppujen lopuksi ne eivät ole kovinkaan kaukana elokuvakriitikon työstäni: molemmissa yritän aina kertoa plussat ja miinukset ihan tavallisen ihmisen silmin, turhia hymistelemättä.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: hävikkiruoka, resq, tre, toimittaja oulu

Keltainen toukokuu!

Sunnuntai 1.5.2016 klo 14:59 - Kati

Vuonna 1995 Oriveden opiston pihassa vaahterapuut kirkuivat kaikissa mahdollisissa väreissä. Ensimmäinen tempaisuni napanuorasta oli johdattanut minut vuodeksi hämäläiseen pikkukaupunkiin opiskelemaan kirjoittamista, sillä salaa haaveilin, että voisin jollain konstilla tehdä siitä joskus itselleni ammatin. Mikään muu ala ei kiinnostanut.

Tuona syksynä elämä oli pelkkää mahdollisuutta, juuri niin kuin se 18-vuotiaalle on, ja kaikkiin mahdollisuuksiin halusin uskoa.

Keltaisessa, Sony-merkkisessä kannettavassa soittimessa CD-levy pätki aina, kun osui pyörällä kuoppaan. Floridasta ostettu vekotin oli henkireikäni, koska se kantoi mukanaan musiikin. Viis kuopista.

Aikakoneen Odota oli tuolloin kova sana. Baari-illan aikana dj soitti sen monta kertaa. Baari-iltoja oli viikossa monta. 

Opistovuosi päättyi palaan kurkussa. Se tuntui lopulta, mutta olikin vasta alkua. Tehdessäni muuttosiivousta ensimmäiseen omaan kämppääni, toukokuussa 1996, soitin cd-soittimessa täysillä Aikakoneen Keltainen-sinkkua, jonka olin ”lainannut” silloisesta työpaikastani johon levy-yhtiöt lähettivät uutuuksia. 

Toukokuu tuntui totisesti keltaiselta ja kesä ihanalta, vaikka en edelleenkään tiennyt, mikä minusta tulisi isona. Mutta ei sillä ollut mitään väliäkään. Tahdoin mennä, kokea ja lentää vaikka tähtikaaren taa.

Vierähti vuosikymmen, ennen kuin kirjaimet alkoivat asettua ammatillisiin uomiin ja tein kuin teinkin kirjoittamisesta itselleni ammatin. Vielä toinen vuosikymmen ja tajusin, että voisin tehdä kirjaimilla vielä paljon enemmän: lauluja! Melkein harmittaa että se piti tajuta näin myöhään, mutta asiathan tapahtuvat juuri silloin kun niiden aika on. 

On jälleen keltainen toukokuu ja minä olen virallisesti keski-ikäinen. Tennareilla on silti kevyt kävellä.

Kuvia Aikakoneen keikalta Oulun Bar Ihkusta parin viikon takaa. Mikä energia!

Aikakone-9913_LoRes.jpg

Aikakone-9922_LoRes.jpg

Aikakone-9943_LoRes.jpg

Aikakone-9967_LoRes.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: nostalgia, kevät, toukokuu, aikakone, toimittaja, lauluntekijä

Otakkonää kahavia?

Torstai 4.2.2016 - Kati

Oululaiset ovat kahavi-ihimisiä.

Yritin parikymmentä vuotta taistella tätä tosiasiaa vastaan työpaikoilla, haastattelutilanteissa, kavereiden kodeissa. Ensimmäisessä työpaikassani säästyin kahvinkeittäjän arvonimeltä ilmoittamalla, etten osaa käyttää kahvinkeitintä. Voi sitä pupillien laajenemista.

”Oisko sulla teetä?” kyselin kyllästymiseen asti. 

Oli se vaikiaa. Monesti joku teepussi kaapin perukoilta kaivettiin, ja kiehautettiin vesi vedenkeittimellä sataan asteeseen. Huljuttelin väljähtynyttä teepussia mukissa ja mietin, että pääsen hörppäämään ensimmäisen hörpyn ehkä puolen tunnin päästä ilman että kieli palaa.

Yleensä se ainoa teepussi oli keltaista liptonia. En tiedä kauheamman makuista teetä. Onhan se lipton halpaa, mutta ei niitä teepusseja toimistossakaan nyt niin kauheasti kulu. Ei siis valtavista markkamääristä puhuttu. 90-luvulla ei vielä tiedetty vihreästä teestä ja rooiboksesta mitään näillä perukoilla.

Kerran tapahtui ihme. Oululaisessa hotellissa järjestetyssä isossa seminaarissa oli kahvitermarin vieressä haudutettua teetä termarissa. Olin äimänä. Käytetty teepussi on nimittäin vaikea ongelmajäte tuon tyyppisissä tilaisuuksissa.

Niin, nykyään työpaikoille on ostettu twiningsin lajitelmia. Niistä löytyy teetä jokaiseen makuun, vihreää ja valkoistakin. Jopa joissakin lounasravintoloissa on tarjolla haudutettua teetä. 

Mutta nykyään minä juonkin kahavia. Kyllästyin olemaan se vaikea tyyppi. Piti totutella parikymmentä vuotta, mutta kyllähän kahvi hyvää on. Maijolla.

Julkaistu Sanomalehti Kalevan Kale!-kaupunkilehdessä 4.2.2016.

Kommentoi kirjoitusta.

Jalat tukevasti taivasta kohti

Tiistai 12.1.2016 klo 10:56 - Kati

Olen tehnyt tälle vuodelle lupauksen. Lupaan pitää parempaa huolta kropastani. 

Eipä sillä, ihan hyvää huolta olen mielestäni pitänyt siitä tähänkin saakka. Loppuvuodesta tein Laturin Energiatestin, jolla mitataan terveydentilaa, fyysistä kuntoa ja jaksamista. Sen antama energiaindeksi kertoo ajan, jonka jaksaa energisesti puuhailla vuorokauden aikana. Maksimitulos on 16 tuntia ja omani oli 12 tuntia, josta on siis vielä parannettavaa.

Elän suhteellisen hidasta elämää ja vältän asioita, jotka aiheuttavat minulle stressiä. Nukun paljon, syön terveellisesti ja liikun... noh, enemmänkin voisin. Lupaukseni liittyykin siis jälkimmäiseen. Kahvakuulaa, joogaa, ratsastusta, tanssia... enemmän!

Ilokseni löysin uuden lajin: ilmajoogan! Siinäpä koko kroppaa kuin huomaamatta kurittava laji, joka on vielä kaiken lisäksi hauskaa! Kokeilukerrastani on nähtävillä Mikon kuvaama video, joka julkaistiin Sanomalehti Kalevan uuden Kale! -kaupunkilehden netissä viime viikolla. Jutun pääsee lukemaan Kale!:n näköislehdestä sivulta 10.

Jalat tukevasti taivasta kohti -aate pätee elämässäni muutenkin. Odotan innolla, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tähänastinen elämä on opettanut, että jotain hyvää odottaa varmasti nurkan takana.

Energiatesti.png

Ilmajooga.jpg

Namaste!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Uusivuosi, lupaukset, energiatesti, laturi, ilmajooga, jooga, Teknopalatsi, Kaleva, hyväelämä, toimittaja Oulu

"Jos en ratsastaisi, olisin kireä ja tyhmä lehmä"

Perjantai 23.10.2015 klo 21:58 - Kati

Otsikko on suora lainaus Katja Ståhlin blogikirjoituksesta Anna-lehden verkkosivuilla. Kolahti. No niinpä!

Olen ratsastanut 31 vuotta. Pisin taukoni on ollut viisi kuukautta. Ratsastus on siis aina kuulunut elämääni, arkeeni, viikkorytmiini. Lyhyesti sanottuna: etuoikeuksiini.

Tänä syksynä sydämeeni on tulvinut rakkaan harrastukseni parissa erityinen ilo ja kiitollisuus. Olen nimittäin ikään kuin palannut alkuun: ratsastan taas samoissa puitteissa joissa ratsastin ensimmäisellä omalla hevosellani yli kaksikymmentä vuotta sitten. 

Se tuntuu ihan älyttömältä! Omasta mielestäni olen se sama heppatyttö kuin silloin, on tapahtunut ihan hassu aikahyppy. Seuraan vierestä, kun silloinen tallikaverini pitää estevalmennusta omalle tyttärelleen, joka valkoisine satuponeineen näyttää ihan samalta kuin tuo tallikaveri silloin jotain 25 vuotta sitten. (yhtenä päivänä tallikaveri ratsasti ponia, ja minun piti ihan hieraista silmiäni, että 80-luvullako tässä yhtäkkiä ollaan!)

Facebook-tuttavistani varmaan puolet on heppaihmisiä, läheisistä ystävistänikin moni. Meille heppaihmisille on aina olemassa yhteisö, joukko samankaltaisia, niitä, joiden kanssa joskus käytiin samalla tallilla. 

Nämä ihmissuhteet eivät ole yhdentekeviä: puolituttujenkin hevosnaisten keskuudessa lymyää erityinen auttamisen meininki. Olen ziljoonat kerrat elämässäni törmännyt tähän mitä moninaisimmissa tilanteissa. Juuri tänään huikkasin pienen avunpyynnön Facebookiin, ja hetki sitten se konkretisoitui kotiovellani puolitutun heppaihmisen toimesta.

Useinhan käy niin, että lähellä olevia asioita on vaikea nähdä kauempaa. Minä sain osuvan muistutuksen muutama viikko sitten, kun olin kuvauskeikalla liikuntarajoitteisten ihmisten keskuudessa. Lounaspöydässä keskusteltiin ratsastusterapiasta. Siitä, miten hyvää hevonen tekee ihmiselle, kuinka ratsastusterapia on mieletöntä terapiaa mielelle, hermostolle ja fysiikalle. Puhuja poti vaikeaa MS-tautia ja kertoi, kuinka oli joutunut pyörätuoliin sen jälkeen, kun Kela ei enää korvannut hänelle ratsastusterapiaa. Sattumaa, tai ehkä ei?

Siinä minä istuin hiljaa ja mietin, että minä olen saanut nauttia tätä terapiaa 31 vuotta. Se on ehkä juuri se syy, ettei minusta ole tullut kireää ja tyhmää lehmää.

P.S. Tänä viikonloppuna ratsastuksen huippunimet kokoontuvat jälleen Helsinki Horse Show’hun. Minulla on tänäkin vuonna ilo seurata (etänä tällä kertaa) pohjoissuomalaisten ratsastajien (edellä mainittu tallikaveri heidän joukossaan) kisaviikonloppua ja naputella muutamat rivit aamun Kalevaan. Ratsastus on ennen kaikkea hienoa urheilua!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Ratsastus, hevoset, heppatytöt, onni, toimittaja oulu

Istun tässä ja tuijotan merta.

Maanantai 7.9.2015 klo 18:27 - Kati

Monesti arjen keskellä tuntuu, että olisi ihanaa ottaa luova irtiotto. Varata mökki meren rannalta, laittaa villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Kirjoittaa niin, että pöly lentää näppiksestä.

Arjen keskellä on nimittäin helppo uppoutua arkisiin asioihin, suorittaa tehtäviä toinen toisensa perään. Mutta annas olla, kun pitäisi synnyttää jotain uutta. Tyhjän paperin kammoa ei ehdi syntyä, kun konetta ei moisissa aatoksissa ehdi (tai uskalla) edes avata.

Olen huomannut, että luovuuteni purskahtelee pintaan matkoilla. Lentokoneissa, busseissa ja junissa on jotenkin kai niin irti arkisista ajatuksista, että tekstiä alkaa syntyä. Vaihtuvat maisemat (no, ei lentokoneessa ehkä) ruokkivat jotain alkukantaista uuden alkua. Tekstiä syntyy.

Tämä luova kirjoittaminen on minulle vielä suhteellisen uusi juttu, vaikka onkin nykyisellään ihan olennainen osa työtäni. Ja nyt puhun laulunteksteistä. Vaalin niitä pääkopassani kuin kalleimpia aarteitani, säästellen kirjotan ulos yhden kerrallaan ja sitten pidän taas taukoa. Ikään kuin pelkäisin, että ammennan itseni tyhjiin, jos alan liian toimeliaasti niitä paperille siirtämään.

Ja tässä minä nyt olen jo monta tuntia tuijottanut merta. Varasin mökin, laitoin villasukat jalkaan ja tulet takkaan. Sitten vilkuilin vähän facebookkia ja vastasin pariin työmeiliin ja... niinpä niin. Nyt ihmettelen, etten ole saanut mitään aikaan koko päivänä.

Onneksi huomenna on uusi päivä tuijotella merta.

P.S. Olen sentään jotain saanut aikaankin. Katri Metson upeasti tulkitsema Mitä silloin jää (säv. Maki Kolehmainen) julkaistiin heinäkuun lopulla ja ylsi Yle Radio Suomen soitetuimpien listalla ykköseksi. Sijoituimme kollegan kanssa toiselle sijalle myös lasten tangomusiikin sävellys- ja sanoituskilpailussa Mä karkaan Argentiinaan -nimisellä biisillä, jota oli älyttömän hauska tehdä!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: lauluntekijä, sanoittaja, luovuus

Sijoittaja jo vaipoissa

Tiistai 14.7.2015 klo 22:02 - Kati

Ystäväni Minna haastoi Facebookissa ystäviään seuraamaan esimerkkiään ja kirjoittamaan oman sijoitustarinansa. Koiriin ja elämyksiin sijoittavan Minnan juttu on julkaistu Sijoittaja.fi:ssä.

Minä olin sijoittaja jo ennen kuin osasin puhua. Äidilläni ja isovanhemmillani oli tapana pistää synttäri- ja joulukrääsän sijaan nimelläni siivu osakkeisiin, joukkovelkakirjalainoihin ja valtion obligaatioihin. Kyse ei ollut mistään suurista summista, mutta koska korolla on tapana kasvaa korkoa, noista sijoituksista on ollut myöhemmässä elämässäni minulle merkittävää hyötyä ja innostuin pienistä sijoituksista itsekin.

Pienyrittäjän on pakko suunnitella

Luovan alan freelancerina tuloni eivät totisesti päätä huimaa ja lomista ei maksa kukaan. Moni ajattelee, etteivät sijoittamiseen liittyvät asiat kosketa pienituloisia millään tavalla. Itse ajattelen, että ainoa keino paitsi päästä nauttimaan elämästä, myös selviytyä tästä joskus eläkkeelle asti on sijoittaa vähäiset rahansa järkevästi.  Sijoittamiseen liittyvät asiat koskettavat mielestäni siis nimenomaan juuri meitä pienituloisia.

Nykyisellään omistan osakkeita ja sijoitan rahastoihin. Olen myös seurannut äidin esimerkkiä ja säästän ja sijoitan muutaman kympin kuukaudessa myös lapselleni.

Olennaisinta on olla sijoittamatta

Olennaisinta sijoittamisessani on se, mihin en sijoita. En haali tavaraa. Olen kutistanut menoni minimiin. Lämmitän taloni itse pilkotuilla puilla ja kuljen autolla vain pakolliset matkat. Käytän ahkerasti kirjastoa. Ompelen itse. Olen kahden ja puolen vuoden ajan säännönmukaisesti pyrkinyt eroon turhasta roinasta ja lopettanut ostamasta uutta. Shoppailen toisinaan kierrätyskeskuksessa ja kirppiksellä. Toissapäivänä ostin täydelliset farkut 50 sentillä, eikä se ollut minulle mitenkään erityinen löytö.

Tavaran kierrätys ja päätös olla ostamatta ovat minulle paitsi satsaus omaan talouteeni (ja siihen tulevaan eläkkeeseeni joka sekin on pienyrittäjän itse maksettava), myös ennen kaikkea sijoitus tulevaisuuteen. En käsitä, miten voisimme kuvitella maapallon kestävän nykyistä kulutustahtia. Jos jotain, niin tämän haluan täsmentää lapsellenikin.

Minnan tavoin sijoitan elämyksiin. Mieluummin rantahiekan tuntuun varpaissa kuin alati uusiin korkkareihin. Silloin kun jotain oikeasti tarvitsen, ostan parasta ja kauneinta, koska laadukkaat kengät, toimivat kodinkoneet ja hyvännäköinen polkupyörä ovat asioita, jotka tekevät elämästä nautittavaa.

P.S. Lainaa kirjastosta tämä: Havia, Lappalainen, Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen. Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Tarinani on julkaistu myös Sijoittaja.fi -sivustolla.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Sijoittaminen, raha-asiat, talous, hidastaminen, kierrätys, toimittaja Oulu

Koiramaisia juttuja

Torstai 28.5.2015 klo 13:33 - Kati

Ulkoilutin taannoin kameraa ja hoitokoira Eetua. Kauneus on ehkä katsojan silmässä, mutta eikö kultainennoutaja kuitenkin ole kevyesti kaunein koirarotu?

img_9552_lores.jpg

Lapsena haaveilin (ihan oikeasti!) että jostain tupsahtaisi koira (noutaja) kaulassaan lappu: ”löytäjä saa pitää”. Melkein niin sitten kävikin kultaisennoutajani Lumikin kanssa. Se tupsahti elämääni ihan kuin kultakimpale taivaalta. Niin että kyllä ihmeitäkin tapahtuu!

img_9590_lores.jpg

Nyt Lumikki on ollut jo puolitoista vuotta vehreämmillä kieriskelymailla, mutta meille ei ole tullut uutta koiraa. Katsotaan sitten joskus myöhemmin. Tähän hetkeen meille sopii koirattomuus. Sen sijaan meillä on kevään aikana käynyt useampikin hoitokoira, joista Eetu kyllä ihan viimeistään sulatti sydämeni. Kuvittelin, että Lumikki oli jotenkin poikkeusellinen ystävällisyydessään ja ajatustenlukukyvyssään. Olin väärässä. 

img_9576_lores.jpg

Näitä kultakimpaleita on näemmä enemmänkin. Koirat <3

img_9595_lores.jpg

img_9598_lores.jpg

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Koirat, koirakuvaus, valokuvaaja oulu, kultainennoutaja

Kesä!

Keskiviikko 8.4.2015 - Kati

Aurinko! Noh, eilen satoi räntää, mutta nyt se paistaa. Olen virittäytynyt kesätunnelmaan viimeistelemällä viimekesäisiä juttuja. Se onkin ehkä paras keino saada tunnelmasta kiinni.

Eihän sitä talven pimeinä kuukausina meinaa muistaakaan, millainen ihanuus on Suomen kesä. Katsokaa nyt vaikka alla olevaa Mikon ottamaa kuvaa yhteiseltä juttukeikaltamme Kleinbussin kyydissä. Päivä oli sateinen, mutta ei se tästä kyllä välity. 

museoautoilijan-matkassa-5817_lores.jpg

Ja entäs nämä sitten: ensimmäistä kesäänsä viettävä maitovasikka ja ratsukoulutuksen alkeita opiskeleva kolmevuotias, joita kuvasin viime kesänä. Näiden kesäseikkailuista voit lukea toukokuussa ilmestyvästä Kesä-Kalevasta. Kyllä minulla on vahva aavistus, että eläimetkin ovat onnellisempia kesällä.

lehma-0019.jpg

sonjamakela-9772_hires3.jpg

Minä ainakin olen. Kuluneen talven aikana en onneksi ole joutunut jäädyttämään näppejäni kovinkaan montaa kertaa, mutta sitäkin useammin olen säätänyt kuvauksia sellaisiin ajankohtiin, jolloin pilkahtaisi edes hitusen päivänvaloa. Tervehdin ilolla luonnollista valonlähdettäni, aurinkoa. Sen säteet lämmittävät jo ikkunan läpi. Kyllä se kesä sieltä saapuu. Siihen asti fiilistelen näitä viimekesäisiä tunnelmapaloja.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toimittaja, valokuvaaja, freelancer, kesä

Eka kerta

Torstai 19.2.2015 klo 12:56 - Kati

Muistan hyvin ensimmäisen juttukeikkani kesällä 2003. Ystäväni oli töissä oululaisessa kaupunkilehdessä ja oli aikeissa mennä haastattelemaan suosikkibändiäni Nylon Beatia. ”Muista sitten kysyä sitä ja sitä”, minä preppasin tohkeissani. ”No mutta hei, sähän voisit tehdä sen haastattelun!”, ystävä innostui.

Opiskelin tuolloin viestinnän maisteriohjelmassa, mutta käytännön kosketus alaan oli olematon. Voi sitä paniikkia. Mietin kysymyksiä ainakin viikon etukäteen ja kirjoitin ne ruutupaperille, jota puristin hikisissä käsissäni astuessani oululaisen hotellin neukkariin. Siellä he olivat. Mun idolit!

Naikkarit olivat pahalla tuulella. Jo pari toimittajaa oli tullut edelläni ulos ihan raivona. Minä olin hermona.
”Moikka! Mä olen Kati siitäjasiitälehdestä. Toivotan teidät tervetulleiksi Ouluun siitäkin huolimatta, että meillä haisee tänään.” 

Se rikkoi jään (ja oli totta!). Jonnaa ja Eriniä nauratti. Haastattelu tehtiin hyvällä fiiliksellä, mutten vielä tuolloin osannut kunnella, kirjoittaa ja valmistella päässäni seuraavaa kysymystä samanaikaisesti. Haastattelun jälkeen pääni oli jännityksestä tyhjä, mutta kyllä siitä ihan kelpo juttu syntyi. 

Minulla oli voittajaolo. Muistan, kuinka yksi edelläni haastattelua tehnyt toimittaja tuli vielä illan konsertissa avautumaan, kuinka toivotonta duon haastatteleminen oli ollut. Tuleva toimittaja sisälläni heitti kuvitteellisen yläfemman.

Juhlistin helmikuun alussa pikkuruisen toiminimiyritykseni 9-vuotista taivalta ottamalla pari tanssiaskelta ja hypähtelemällä vähä-älyiseltä näyttäen (kotona). Yrittäjävuodet ovat olleet tiukkoja, vaihtelevia ja äärimmäisen antoisia. Mikä mahtava vapaus saada olla freelancer!

Pitää uskaltaa laittaa itsensä likoon, joka kerta. Pitää löytää keinot rikkoa jää. Pitää jaksaa epävarmoja aikoja ja tehdä vapaudesta vahvuus. Pitää olla loputtoman utelias. Pitää hoitaa hommat sovitusti ja olla tinkimättä laadusta. Pitää uskoa ja uskaltaa.

Ja jos hommaan leipiintyy, pitää lähteä etsimään uutta. Niin kuin Naikkaritkin tekivät vielä samana vuonna.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: toimittaja, oulu, freelancer

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »